Tuo­mo Kel­lo­kos­ki

Ih­mi­sen ais­tit ovat Ju­ma­lan an­ta­ma lah­ja, joka kos­ket­taa ih­mis­tä ko­ko­nais­val­tai­ses­ti. Tä­män päi­vän työ­e­lä­mäs­sä ko­ros­te­taan hy­vän esi­hen­ki­lön yh­te­nä tär­ke­ä­nä omi­nai­suu­te­na kuun­te­le­mi­sen lah­jaa. Kuun­te­le­mi­nen ja kuu­le­mi­nen on tär­ke­ää tä­män ajan työ­e­lä­mäs­sä ja elä­mäs­sä yleen­sä­kin.

Kuu­lem­me työ­e­lä­män kou­lu­tuk­sis­sa hie­nos­ti val­mis­tel­tu­ja ja jä­sen­nel­ty­jä pu­heen­vuo­ro­ja, jois­sa esiin­ty­jäl­lä on tai­dok­kaat pu­hu­mi­sen lah­jat sekä hie­no esi­tys­ta­pa. Esiin­ty­mi­sen kult­tuu­riin kuu­luu tie­tyn­lai­nen kun­ni­an ta­voit­te­lu.

Pro­feet­ta He­se­kiel sai ai­ka­naan Her­ral­ta il­moi­tuk­sen, jon­ka mu­kaan ih­mi­set suh­tau­tui­vat hä­nen saar­noi­hin­sa kuin tuon ajan viih­de­kon­sert­tei­hin: ”Ih­mi­nen, si­nun maan­mie­he­si pu­hu­vat si­nus­ta sei­nän­vie­ril­lä ja ta­lo­jen ovil­la ja sa­no­vat toi­sil­leen: ’Men­nään kuu­le­maan, mil­lai­nen sa­no­ma Her­ral­ta nyt on tul­lut.’ He tu­le­vat mie­his­sä luok­se­si, is­tu­vat edes­sä­si, niin kuin kan­sa­ni kuu­luu teh­dä, ja kuun­te­le­vat si­nun pu­het­ta­si.

Sen mu­kai­ses­ti he ei­vät kui­ten­kaan elä. Hei­dän suun­sa on täyn­nä val­het­ta, hei­dän sy­dä­men­sä on kei­not­te­lun ja voi­ton lu­mois­sa. Sinä olet heil­le vain kuin lem­men­lau­lu­jen lau­la­ja, kau­ni­sää­ni­nen ja tai­ta­vas­ti soit­ta­va viih­dyt­tä­jä. He kuun­te­le­vat pu­het­ta­si, mut­ta ei­vät elä sen mu­kaan. Mut­ta kun mi­nun sa­na­ni to­teu­tu­vat – ja ne to­teu­tu­vat – he ym­mär­tä­vät, et­tä hei­dän kes­kel­lään on ol­lut pro­feet­ta.” (Hes. 33:30–33.)

Paa­va­li muis­tut­taa Ju­ma­lan sa­nan voi­mas­ta ko­rint­ti­lai­sil­le: ”Mi­nun pu­hee­ni ja saar­na­ni ei ol­lut kieh­to­via vii­sau­den sa­no­ja, vaan hen­gen ja voi­man osoit­ta­mis­ta” (1. Kor. 2:4). Hän jat­kaa: ”Sil­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ei ole sa­nois­sa, vaan voi­mas­sa” (1. Kor. 4:20).

Tes­sa­lo­ni­ka­lai­sil­le Paa­va­li to­te­aa: ”et­tä mei­dän evan­ke­liu­mim­me tuli tei­dän ty­kön­ne, ei ai­no­as­taan sa­na­na, vaan myös voi­ma­na ja Py­häs­sä Hen­ges­sä ja suu­rel­la var­muu­del­la – niin kuin tie­dät­te, mil­lai­sia me olim­me tei­dän kes­kuu­des­san­ne, tei­dän täh­ten­ne – ja teis­tä tuli mei­dän seu­raa­ji­am­me ja Her­ran, kun suu­res­sa ah­din­gos­sa otit­te sa­nan vas­taan ilol­la Py­häs­sä Hen­ges­sä” (1. Tess. 1:5–6).

Ju­ma­lan sana on voi­mal­li­nen: ”Se on te­rä­väm­pi kuin mi­kään kak­si­te­räi­nen miek­ka, se is­kee sy­vään ja viil­tää hal­ki sie­lun ja hen­gen, ni­ve­let ja lui­den yti­met, se pal­jas­taa si­sim­mät ai­keem­me ja aja­tuk­sem­me” (Hepr. 4:12).

Ju­ma­lan sa­nan al­la ih­mi­sen täy­tyy nöyr­tyä ja ru­koil­la kuu­le­via kor­via ja kät­ke­vää sy­dän­tä, jon­ka kaut­ta avau­tuu mah­dol­li­suus elä­vän us­kon omis­ta­mi­seen omal­le koh­dal­le.

”On Her­ran ää­ni lau­pi­as, se kut­suu tiel­le tai­vaan. Ken seu­raa­maan käy kut­su­jaa, hän ar­mon saa ja vir­voi­tuk­sen vai­vaan.” (SL 72)