Samu Lu­mi­jär­vi

Lap­sem­me vi­hit­tiin ke­säl­lä py­hään avi­o­liit­toon. Hää­juh­la oli ilo­juh­la. Juh­la­ti­la oli so­mis­tet­tu val­keil­la lii­noil­la, ja juh­la­vie­raat oli­vat pu­keu­tu­neet par­hai­siin juh­la­vaat­tei­siin. Mor­si­an oli kau­nis­tet­tu puh­taan­val­koi­sel­la hää­pu­vul­la.

Raa­ma­tus­sa Ju­ma­lan seu­ra­kun­taa ku­va­taan mor­si­a­mek­si. Jee­sus on yl­kä, sul­ha­nen, joka tu­lee maa­il­man lo­pus­sa nou­ta­maan mor­si­a­men­sa viet­tä­mään ikuis­ta hää­juh­laa tai­vaas­sa. Tai­vaan häi­hin ei ole mah­dol­lis­ta pääs­tä il­man hää­pu­kua (Matt. 22:11–13).

Val­kea puku ku­vaa Kris­tuk­sen val­mis­ta­maa van­hurs­kaut­ta, jon­ka Ju­ma­la lah­joit­taa ih­mi­sel­le, kun hän us­koo syn­nit an­teek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa. Pro­feet­ta Sa­ka­ri­an näys­sä Joo­su­al­la oli pääl­lään li­kai­set vaat­teet. En­ke­li pyy­si pal­ve­li­joi­taan ot­ta­maan li­kai­set vaat­teet pois hä­nen pääl­tään. En­ke­li sa­noi Joo­su­al­le: ”Kat­so, minä olen ot­ta­nut pois si­nun syn­ti­si ja minä pu­e­tan si­nut juh­la­vaat­tei­siin.” (Sak. 3:3–4).

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan myös vaat­tees­ta ja va­rus­teis­ta, jot­ka Ju­ma­lan lap­sel­la on yl­lään tai­vas­mat­kal­la (Ef. 6:13–17). Vaa­te vyö­te­tään ku­pees­ta to­tuu­del­la. Jos ih­mi­nen va­el­taa Ju­ma­lan sa­nan to­tuu­del­le kuu­li­ai­se­na, mat­ka­vaa­te py­syy yl­hääl­lä ei­vät­kä hel­mat pää­se las­keu­tu­maan niin, et­tä ne li­kaan­tu­vat. Hy­vin her­käs­ti to­tuu­den vyö kui­ten­kin löys­tyy ja mat­ka­vaa­te li­kaan­tuu. Täl­löin vaa­tet­ta täy­tyy pes­tä. Sitä pes­tään Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ve­si­läh­teil­lä.

Ju­ma­lan lap­si­na olem­me omal­ta puo­lel­tam­me syn­ti­siä. Ar­mah­det­tui­na syn­ti­si­nä teem­me tai­vas­mat­kaa. Vaik­ka ha­lu­am­me vält­tää syn­tiä ja elää Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan, syn­ti tart­tuu aja­tuk­sin, sa­noin, te­oin ja lai­min­lyön­nein. Omaa­tun­toa hoi­ta­es­sa tu­lee halu lait­taa syn­ti pois ja us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si.

An­teek­si­an­ta­mus­ta ju­lis­te­taan us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa Py­hän Hen­gen voi­mal­la Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Hep­re­a­lais­kir­jeen mu­kaan Kris­tuk­sen veri puh­dis­taa oman­tun­tom­me kuo­le­man te­ois­ta niin, et­tä voim­me pal­vel­la elä­vää Ju­ma­laa (Hepr. 9:14).

Ju­ma­lan lap­se­na va­el­ta­mi­nen tääl­lä maa­il­mas­sa on mo­nel­la ta­paa vai­val­lois­ta. Sie­lun­vi­hol­li­nen, oma liha ja tämä maa­il­ma kiu­saa ja saa lan­ge­tet­tua syn­tiin. Syn­ti tuo mur­het­ta. Mo­net elä­män vai­keu­det ah­dis­ta­vat ja syn­nyt­tä­vät epäi­lyk­siä. Us­ko tun­tuu usein hei­kol­ta. Ju­ma­lan ar­moon tur­va­ten saa kui­ten­kin teh­dä mat­kaa. An­teek­si­an­ta­mus tuo kai­ken vai­van kes­kel­le oman­tun­non rau­han ja ilon sekä tai­vas­toi­von.

Il­mes­tys­kir­jas­sa Jo­han­nek­sel­le näy­tet­tiin suu­ri val­ko­pu­kuis­ten kiit­tä­jien jouk­ko Kris­tuk­sen val­tais­tui­men edes­sä. Yk­si van­him­mis­ta ky­syi: ”Kei­tä nämä val­ke­a­vaat­tei­set ovat? Mis­tä he ovat tul­leet?” Hä­nel­le vas­tat­tiin: ”Nämä ovat pääs­seet suu­res­ta ah­din­gos­ta. He ovat pes­seet vaat­teen­sa ja val­kais­seet ne Ka­rit­san ve­res­sä.” (Ilm. 7:13–14.)

Kan­nat­taa siis edel­leen us­koa omat syn­nit an­teek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­sa, kun­nes kuu­luu iha­na tai­vas­kut­su: ”Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.” (Matt. 25:34.)