Kevät on jälleen muistuttanut meille Jumalan luomistyön ihmeistä. Näemme elämän heräävän uudella voimalla pitkän talven jälkeen. Valon määrän lisääntyminen hämmästyttää joka vuosi.
Ihmismielikin elää vahvasti vuodenaikojen muutoksissa. Jotkut kokevat kevään erityisen mieluisana vuodenaikana. Muistan edesmenneen rakkaan matkaystävän toteamuksen usein jo helluntaipyhien jälkeen: ”Kesä on mennyt!”
Kevät on kirkkovuodessa erityisesti ilon ja riemun aikaa. Kristuksen ylösnousemus kuolleista oli opetuslapsille ja kaikille hänen seuraajilleen suuri ilon aihe. Herra elää! ”Hän on noussut kuolleista!” Tämän ilosanoman Magdalan Maria ja se toinen Maria toivat tyhjältä haudalta. (Matt. 28:1–8.)
Surunkin keskellä iloa
Ihmiselämään voi liittyä myös sellaista, mitä ei odota eikä haluaisi kokea ja tuntea. Joskus kevään ihmeen keskellä eletään surun ja kaipauksen puristuksessa. Perheemme lapsista useat ovat syntyneet keväällä. Vain kolme vuotta sitten perhettämme kohtasi suru, kun juuri kaksikymmentä vuotta täyttäneen Matias-poikamme elämä päättyi yllättäen lenkkipolulla. Muistan vielä, miten käet ja toukomettiset lauloivat, kun asettelimme vaimoni Hannelen kanssa mieliämme ja sydämiämme tyytymään Jumalan tahtoon. Hän on elämän ja kuoleman Herra.
Jumalan lapsina voimme kokea surunkin keskellä suurta iloa. Jeesus muistutti Betaniassa Martalle, joka suri kuollutta veljeään, jokaisen uskovaisen elävän, vaikka hän olisikin kuollut. Jeesus ilmoitti: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.” (Joh. 11:18–27.) Betaniassa Jeesus osoitti myös jumalallisen voimansa herättämällä Lasaruksen kuolleista.
Vain muutaman päivän kuluttua Jeesus itse kärsi ristinkuoleman. Koettiin vielä suurempi ihme. Jumala herätti hänet kolmantena päivänä kuolleista. Apostoli Pietari ylistää Jumalaa ja muistuttaa meitä syntisiä ihmisiä Jumalan anteeksiantavasta sydämestä. ”Hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista” (1. Piet 1:3). Pietari opetti meille, miten arvokas lahja on elävä usko – paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta.
Taivaan perintö lohtuna
Kilvoituksen matkalla taivaan tiellä kohtaamme uskoamme koettelevia elämävaiheita. Monet ovat tunteneet tänäkin keväänä eronikävää ja vanhojen kristittyjen sanoin taivaallista koti-ikävää. Muistamme usein niitä perheenjäseniä ja matkaystäviä, jotka ovat olleet meille erityisen rakkaita. Heitä emme enää tapaa täällä ajassa.
Uskomme – Betanian Martan tavoin ja Jeesuksen vakuutukseen luottaen – ylösnousemukseen. Kaikki Herran omat ovat Jeesuksessa Kristuksessa osallisia kaikista Jumalan lupauksista. Jeesus tulee ja saattaa tämän kaiken ilmi aikojen lopulla. Surujen ja koettelemustenkin kohdatessa on syy riemuita. (1. Piet. 1:5.)
Jumalan perheväkeen kuuluvina olemme uskon kautta osallisia taivaan perinnöstä, joka ei turmellu, tahraannu eikä kuihdu. Voimallaan Jumala varjelee meidät uskovaisina. Saavutamme uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. (1. Piet. 1:6–9.)
Pääsiäisen pyhien aikaan sydän yhtyi lohdulliseen Johannes-passion päätöskoraaliin, rukoukseen.
”Oi Herra, anna rakkaitten enkeliesi kantaa viimeisellä hetkellä sieluni Aabrahamin syliin. Suo ruumiini levätä makuusijallaan suloisesti, ilman tuskaa ja kipua, viimeiseen päivään asti! Silloin herätä minut kuolleista, jotta minun silmäni näkevät sinut kaikessa riemussa, oi Jumalan Poika, vapahtajani ja armonistuimeni! Herra Jeesus Kristus, kuule minua, tahdon ylistää sinua ikuisesti!” (Suom. © Seppo Murto ja Eeva Pöykkö.)
Tapani Kopsa
Julkaistu Päivämiehessä 22.4.2015.
Kuva: Marketta Lumijärvi
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys