Ke­vät on jäl­leen muis­tut­ta­nut meil­le Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­meis­tä. Nä­em­me elä­män he­rää­vän uu­del­la voi­mal­la pit­kän tal­ven jäl­keen. Va­lon mää­rän li­sään­ty­mi­nen häm­mäs­tyt­tää joka vuo­si.

Ih­mis­mie­li­kin elää vah­vas­ti vuo­de­nai­ko­jen muu­tok­sis­sa. Jot­kut ko­ke­vat ke­vään eri­tyi­sen mie­lui­sa­na vuo­de­nai­ka­na. Muis­tan edes­men­neen rak­kaan mat­ka­ys­tä­vän to­te­a­muk­sen usein jo hel­lun­tai­py­hien jäl­keen: ”Kesä on men­nyt!”

Ke­vät on kirk­ko­vuo­des­sa eri­tyi­ses­ti ilon ja rie­mun ai­kaa. Kris­tuk­sen ylös­nou­se­mus kuol­leis­ta oli ope­tus­lap­sil­le ja kai­kil­le hä­nen seu­raa­jil­leen suu­ri ilon ai­he. Her­ra elää! ”Hän on nous­sut kuol­leis­ta!” Tä­män ilo­sa­no­man Mag­da­lan Ma­ria ja se toi­nen Ma­ria toi­vat tyh­jäl­tä hau­dal­ta. (Matt. 28:1–8.)

Su­run­kin kes­kel­lä iloa

Ih­mi­se­lä­mään voi liit­tyä myös sel­lais­ta, mitä ei odo­ta ei­kä ha­lu­ai­si ko­kea ja tun­tea. Jos­kus ke­vään ih­meen kes­kel­lä ele­tään su­run ja kai­pauk­sen pu­ris­tuk­ses­sa. Per­heem­me lap­sis­ta use­at ovat syn­ty­neet ke­vääl­lä. Vain kol­me vuot­ta sit­ten per­het­täm­me koh­ta­si suru, kun juu­ri kak­si­kym­men­tä vuot­ta täyt­tä­neen Ma­ti­as-poi­kam­me elä­mä päät­tyi yl­lät­tä­en lenk­ki­po­lul­la. Muis­tan vie­lä, mi­ten käet ja tou­ko­met­ti­set lau­loi­vat, kun aset­te­lim­me vai­mo­ni Han­ne­len kans­sa mie­li­äm­me ja sy­dä­mi­äm­me tyy­ty­mään Ju­ma­lan tah­toon. Hän on elä­män ja kuo­le­man Her­ra.

Ju­ma­lan lap­si­na voim­me ko­kea su­run­kin kes­kel­lä suur­ta iloa. Jee­sus muis­tut­ti Be­ta­ni­as­sa Mar­tal­le, joka suri kuol­lut­ta vel­je­ään, jo­kai­sen us­ko­vai­sen elä­vän, vaik­ka hän oli­si­kin kuol­lut. Jee­sus il­moit­ti: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä.” (Joh. 11:18–27.) Be­ta­ni­as­sa Jee­sus osoit­ti myös ju­ma­lal­li­sen voi­man­sa he­rät­tä­mäl­lä La­sa­ruk­sen kuol­leis­ta.

Vain muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua Jee­sus it­se kär­si ris­tin­kuo­le­man. Ko­et­tiin vie­lä suu­rem­pi ih­me. Ju­ma­la he­rät­ti hä­net kol­man­te­na päi­vä­nä kuol­leis­ta. Apos­to­li Pie­ta­ri ylis­tää Ju­ma­laa ja muis­tut­taa mei­tä syn­ti­siä ih­mi­siä Ju­ma­lan an­teek­si­an­ta­vas­ta sy­dä­mes­tä. ”Hän on syn­nyt­tä­nyt mei­dät uu­teen elä­mään ja an­ta­nut meil­le elä­vän toi­von he­rät­tä­mäl­lä Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kuol­leis­ta” (1. Piet 1:3). Pie­ta­ri opet­ti meil­le, mi­ten ar­vo­kas lah­ja on elä­vä us­ko – pal­jon ar­vok­kaam­paa kuin ka­to­a­va kul­ta.

Tai­vaan pe­rin­tö loh­tu­na

Kil­voi­tuk­sen mat­kal­la tai­vaan tiel­lä koh­taam­me us­ko­am­me ko­et­te­le­via elä­mä­vai­hei­ta. Mo­net ovat tun­te­neet tä­nä­kin ke­vää­nä ero­ni­kä­vää ja van­ho­jen kris­tit­ty­jen sa­noin tai­vaal­lis­ta koti-ikä­vää. Muis­tam­me usein nii­tä per­heen­jä­se­niä ja mat­ka­ys­tä­viä, jot­ka ovat ol­leet meil­le eri­tyi­sen rak­kai­ta. Hei­tä em­me enää ta­paa tääl­lä ajas­sa.

Us­kom­me – Be­ta­ni­an Mar­tan ta­voin ja Jee­suk­sen va­kuu­tuk­seen luot­ta­en – ylös­nou­se­muk­seen. Kaik­ki Her­ran omat ovat Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa osal­li­sia kai­kis­ta Ju­ma­lan lu­pauk­sis­ta. Jee­sus tu­lee ja saat­taa tä­män kai­ken il­mi ai­ko­jen lo­pul­la. Su­ru­jen ja ko­et­te­le­mus­ten­kin koh­da­tes­sa on syy rie­mui­ta. (1. Piet. 1:5.)

Ju­ma­lan per­he­vä­keen kuu­lu­vi­na olem­me us­kon kaut­ta osal­li­sia tai­vaan pe­rin­nös­tä, joka ei tur­mel­lu, tah­raan­nu ei­kä kuih­du. Voi­mal­laan Ju­ma­la var­je­lee mei­dät us­ko­vai­si­na. Saa­vu­tam­me us­kon pää­mää­rän, sie­lu­jen pe­las­tuk­sen. (1. Piet. 1:6–9.)

Pää­si­äi­sen py­hien ai­kaan sy­dän yh­tyi loh­dul­li­seen Jo­han­nes-pas­si­on pää­tös­ko­raa­liin, ru­kouk­seen.

”Oi Her­ra, an­na rak­kait­ten en­ke­lie­si kan­taa vii­mei­sel­lä het­kel­lä sie­lu­ni Aab­ra­ha­min sy­liin. Suo ruu­mii­ni le­vä­tä ma­kuu­si­jal­laan su­loi­ses­ti, il­man tus­kaa ja ki­pua, vii­mei­seen päi­vään as­ti! Sil­loin he­rä­tä mi­nut kuol­leis­ta, jot­ta mi­nun sil­mä­ni nä­ke­vät si­nut kai­kes­sa rie­mus­sa, oi Ju­ma­lan Poi­ka, va­pah­ta­ja­ni ja ar­mo­nis­tui­me­ni! Her­ra Jee­sus Kris­tus, kuu­le mi­nua, tah­don ylis­tää si­nua ikui­ses­ti!” (Suom. © Sep­po Mur­to ja Ee­va Pöyk­kö.)

Ta­pa­ni Kop­sa

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 22.4.2015.

Kuva: Mar­ket­ta Lu­mi­jär­vi