Tun­nen sa­non­nan ”pis­te­lee vi­hak­si”. Se on tut­tu esi­mer­kik­si ti­lan­tees­sa, jos­sa joku asia ei ole men­nyt mi­nun mie­le­ni mu­kaan.

En voi ul­kois­taa it­ses­tä­ni vi­han tun­net­ta. Mi­nun li­has­sa­ni on vai­ku­tus­val­ta, jota vas­taan jou­dun tais­te­le­maan. Joil­la­kin on pa­rem­pi tai­to hal­li­ta vi­han­sa toi­mies­saan eri­lais­ten ih­mis­ten kans­sa ja kä­si­tel­les­sään eri­lai­sia asi­oi­ta.

Viha saa pal­jon huo­no­ja asi­oi­ta ai­kaan. Pik­ku­poi­ka kuun­te­li iso­pa­pan ker­to­muk­sia so­ta­rin­ta­mal­ta. Kuun­nel­tu­aan ai­kan­sa hän ky­syi: ”Ei­vät­kö ih­mi­set voi­si kes­kus­tel­la ja so­pia asi­oi­ta?” Lap­si ym­mär­si, et­tei­vät viha ja sota ole oi­keu­den­mu­kai­sia asi­oi­ta.

Paa­va­li jou­tui elä­mäs­sään to­te­a­maan hy­vän ja pa­han val­lan sekä syn­nin vai­ku­tuk­sen: ”En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do. Mut­ta jos teen sitä, mitä en tah­do, en tee enää it­se, vaan sen te­kee mi­nus­sa asu­va syn­ti.” (Room. 7:19–20.)

Maa­il­ma vi­ha­si Jee­sus­ta­kin muun mu­as­sa hä­nen pu­hei­den­sa, ope­tuk­sen­sa ja tun­nus­te­ko­jen­sa täh­den. Maa­il­ma ei tun­te­nut Jee­suk­sen ku­nin­kuut­ta, joka ei ol­lut tätä ai­kaa var­ten, ja sik­si he ris­tiin­nau­lit­si­vat Jee­suk­sen. Näin Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat to­teu­tui­vat pää­si­äi­sen ajan ta­pah­tu­mis­sa.

Seu­raa­jien­sa elä­mäs­tä Jee­sus sa­noi: ”Jos maa­il­ma vi­haa tei­tä, muis­ta­kaa, et­tä en­nen tei­tä se on vi­han­nut mi­nua” (Joh. 15:18). Lau­lun­te­ki­jä sa­noit­taa raa­ma­tul­li­ses­ti Jee­suk­sen teh­tä­vää: ”Maa­il­man syn­nit hän ris­til­lä kan­toi, so­vit­ti kaik­ki ne kuo­le­mal­laan. It­sen­sä nöy­räs­ti uh­rik­si an­toi – kuin­ka hän mei­tä niin ra­kas­ti­kaan! Vel­kam­me mak­soi hän näin ve­rel­län­sä, käär­meel­tä murs­kak­si pol­ki hän pään. Mei­tä vain sää­li hän sy­dä­mes­sän­sä Ju­ma­lan vi­han­kin kär­sies­sään.” (SL 59:2, 1976.)

Ju­ma­la ra­kas­taa syn­tis­tä mut­ta vi­haa syn­tiä. Daa­vid­kin ru­koi­li Ju­ma­laa, et­tei tämä ran­kai­si hän­tä vi­has­saan. Daa­vid tun­si syn­tin­sä, ei­kä hä­nel­lä ol­lut rau­haa. Ju­ma­la ar­mah­ti Daa­vi­dia heit­tä­en hä­nen syn­tin­sä sel­kän­sä taak­se ja an­ta­en hä­nel­le kii­tol­li­sen mie­len, niin et­tä Daa­vid lau­loi kii­tosp­sal­me­ja Her­ral­le.

Kie­li on pik­kui­nen jä­sen, joka saa ai­kaan iso­ja asi­oi­ta. Kie­len hil­lit­se­mi­nen on jos­kus vai­ke­aa.

Jot­kut ih­mi­set ovat pu­he­li­aam­pia kuin toi­set. Jot­kut mie­luum­min kuun­te­le­vat ja seu­raa­vat ti­lan­net­ta ja sa­no­vat sit­ten, kun sen ai­ka on. Toi­sil­la on tai­pu­mus­ta juo­ru­ta tois­ten asi­ois­ta ja pu­hua sel­lais­ta­kin, joka ei pidä paik­kaan­sa.

Ku­kaan ei voi kers­ka­ta, et­tä oli­si on­nis­tu­nut pu­heis­saan. Sii­ra­kin kir­jas­sa on hy­vin sat­tu­vas­ti ope­tet­tu oi­ke­as­ta kuu­le­mi­ses­ta ja pu­hu­mi­ses­ta sekä toi­mi­mi­ses­ta (Siir. 19:6–18).

Huo­not sa­nat ja vi­ha­pu­heet ei­vät joh­da kos­kaan oi­keu­den­mu­kai­suu­teen. Kan­nat­taa pyr­kiä ajat­te­le­maan ja pu­hu­maan lä­him­mäi­sis­tä ai­na par­hain päin. Rak­kau­del­la su­la­tam­me myös vi­ha­mies­ten sy­dä­miä.

Sie­lun­vi­hol­li­nen ha­lu­aa vi­han ja huo­no­jen sa­no­jen­kin kaut­ta teh­dä tai­vas­ties­tä vai­ke­aa: se kyl­vää veh­nän se­kaan rik­ka­vil­jaa (Matt. 13:25–30). Oman­tun­non hoi­ta­mi­nen on tais­te­lua vi­hol­li­sen kyl­vöä vas­taan. Ju­ma­la on kui­ten­kin an­ta­nut ih­mi­sil­le us­ko­mi­sen lah­jan.

Huo­no­ja pu­hei­ta saa kor­ja­ta ja ol­la Hy­vän Pai­me­nen ar­mol­li­ses­sa hoi­dos­sa. Jo­kai­nen saa us­koa syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä ja ol­la tur­val­li­sel­la mie­lel­lä. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta hoi­taa vel­jel­li­ses­sä ja yh­tei­ses­sä rak­kau­des­sa. On tur­val­lis­ta ko­kea omal­le koh­dal­le Jee­suk­sen sa­nat: ” Minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti” (Matt. 28:20).

Teks­ti: Jor­ma Vuor­ma

Ku­vi­tus­ku­va: Heik­ki Vuo­no­ka­ri

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 15.5.2019