Aa­po Mä­en­pää

Vii­mei­se­nä päi­vä­nä va­sa­ran lyön­ti jää kes­ken ja mar­ke­tin mu­siik­ki lop­puu kuin veit­sel­lä lei­ka­ten. Kaik­kien kat­seet kään­ty­vät idän tai­vaal­le, joka lois­taa kirk­kaam­pa­na kuin yk­si­kään au­rin­ko. Ku­kaan ei eh­di ky­sy­mään, mitä tämä on, ei­kä ku­kaan enää saar­naa syn­te­jä an­teek­si. Hau­dat au­ke­a­vat, tuu­leen ri­po­tel­lut tuh­kat ke­rä­tään ko­koon ja me­ri­kin an­taa oman­sa.

Meil­lä on omia mie­li­ku­vi­am­me tuos­ta maa­il­man­kaik­keu­den vii­mei­ses­tä päi­väs­tä. Mie­li­ku­vien si­jaan se asia on var­ma, et­tä tuo päi­vä tu­lee ja et­tä sen tu­le­mi­nen on ar­vaa­ma­ton. Pro­feet­ta Ma­la­kia kir­joit­taa: ”Kat­so, se päi­vä tu­lee lie­keh­ti­vä­nä kuin tu­li­nen uu­ni. Kaik­ki röyh­ke­ät ja pa­han­te­ki­jät ovat sil­loin ol­jen­kor­sia.” (Mal. 3:19.)

Tuo­na päi­vä­nä Ju­ma­lan Poi­ka saa­puu toi­sen ker­ran maan pääl­le. Hän ei enää tule sii­nä muo­dos­sa, jol­lai­se­na hä­net jou­lu­lau­lus­sa ku­va­taan: ”al­hais­na, ai­van nöy­rä­nä”, vaan toi­ses­sa tu­le­mi­ses­saan Ju­ma­lan Poi­ka tu­lee tuo­ma­ri­na – ei enää ar­mah­ta­ja­na. Hän tu­lee sen tuo­mi­o­val­lan edus­ta­ja­na, jon­ka tai­vaal­li­nen Isä on hä­nel­le an­ta­nut, ja ko­ko­aa kaik­ki ih­mi­set val­tais­tui­men­sa eteen.

Ku­ten täs­sä ajas­sa, myös vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la on vain kak­si jouk­koa: Ju­ma­lan lap­set ja ne, joil­la ei ole pe­las­ta­vaa us­koa tur­va­naan. Us­kos­ta osat­to­mat ovat vii­mei­se­nä päi­vä­nä val­tais­tui­men va­sem­mal­la puo­lel­la. He kuu­le­vat Tuo­ma­rin sa­nat: ”Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut, ikui­seen tu­leen.” (Matt. 25:41). Tuos­ta pää­tök­ses­tä ei voi va­lit­taa.

Toi­sel­la puo­lel­la val­tais­tuin­ta ovat he, joil­le sa­no­taan: ”Tul­kaa mi­nun Isä­ni siu­na­tut ja omis­ta­kaa se val­ta­kun­ta, joka teil­le on val­mis­tet­tu maa­il­man alus­ta” (Matt. 25:34). Siu­na­tun osa täy­tyy saa­da tääl­lä ajas­sa, maal­li­sel­la va­el­luk­sel­la. Ajan ra­jan ta­ka­na ei enää kuu­lu­te­ta syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia. Ju­ma­lan kut­su tu­lee ot­taa vas­taan sil­loin, kun kut­su esi­te­tään.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa kuu­luu vie­lä tä­nään kut­su ja an­teek­si­an­ta­muk­sen saar­na. Ar­mos­ta osal­li­set saa­vat sii­tä voi­man kil­voi­tuk­sen mat­kal­leen. Sen voi­mal­la siir­re­tään myös ar­mos­ta osa­ton ih­mi­nen pi­mey­den val­ta­kun­nas­ta Ju­ma­lan rak­kaan Po­jan val­ta­kun­taan, kun hä­nel­le saar­na­taan tuo syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi. Ju­ma­lan kut­sul­le kan­nat­taa ol­la kuu­li­ai­nen.