Efe­so­lais­kir­jeen kes­ki­ös­sä on kris­tit­ty­jen yh­tey­den ja yk­sey­den vaa­li­mi­nen, jo­hon teks­ti­kat­kel­mam­me an­taa jou­kon käy­tän­nön neu­vo­ja. Suu­rin osa Paa­va­lin ke­ho­tuk­sis­ta on sel­kei­tä ja eh­kä it­ses­tään sel­viä: pu­hu­kaa tot­ta, äl­kää rii­del­kö, äl­kää pu­hu­ko so­pi­mat­to­mia, hy­lät­kää kat­ke­ruus, kiuk­ku, viha, rii­te­ly, her­jaa­mi­nen ja kaik­ki­nai­nen pa­huus. Jos nämä oli­si­vat to­del­la it­ses­tään sel­viä ja help­po elää to­dek­si, tus­kin näis­tä oli­si tar­vin­nut erik­seen mai­ni­ta.

Jee­sus­kin vi­has­tui

”Vaik­ka vi­has­tut­te­kin, äl­kää teh­kö syn­tiä.” (Ef. 4:26) Tämä jae voi äk­ki­sel­tään tun­tua ai­ka häm­men­tä­väl­tä. Paa­va­li ke­hot­taa näyt­tä­mään vi­has­tu­mi­sen tun­teen, jot­ta tuon tun­teen ai­heut­ta­jas­ta voi­tai­siin pääs­tä ra­ken­ta­vaan kes­kus­te­luun. Vi­has­tu­mi­sen tun­ne ei ol­lut ou­to Kris­tuk­sel­le­kaan. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan Kris­tuk­sen vi­has­tu­mi­ses­ta hä­nen aja­es­saan ra­han­lai­naa­jat pois temp­pe­lis­tä ja kes­kus­tel­les­saan fa­ri­seus­ten kans­sa sii­tä, on­ko hy­vän te­ke­mi­nen sa­pat­ti­na lu­val­lis­ta. ”Jee­sus loi hei­hin vi­hai­sen kat­seen; hän oli mur­heis­saan hei­dän sy­dä­men­sä ko­vuu­des­ta. Hän sa­noi mie­hel­le: ”Ojen­na kä­te­si”. Mies ojen­si kä­ten­sä, ja se tuli en­nal­leen.” (Mark. 3:5)

Erääs­sä ka­tu­gal­lu­pis­sa ih­mi­sil­tä ky­syt­tiin, mikä on rak­kau­den vas­ta­koh­ta. Useim­mis­sa vas­tauk­sis­sa vas­ta­koh­ta­na pi­det­tiin ei niin­kään vi­haa vaan vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä. Ih­mi­sen vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­den ja rak­kau­det­to­muu­den vä­lil­le voi­ta­neen piir­tää yh­tä­läi­syys­merk­ki. Täl­lai­ses­ta Ju­ma­lan tah­don vas­tai­ses­ta rak­kau­det­to­muu­des­ta meil­lä on esi­merk­ki jo Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä, kun Kain vas­ta­si Ju­ma­lan esit­tä­mään ky­sy­myk­seen ”Mis­sä on vel­je­si Abel?” sa­no­en ”En tie­dä. Olen­ko minä vel­je­ni var­ti­ja?” Toi­sin kuin vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys, vi­has­tu­mi­nen on merk­ki sii­tä, et­tä toi­sel­la ih­mi­sel­lä on mi­nul­le mer­ki­tys­tä. Kui­ten­kin jo­kin asia kes­ki­näi­ses­sä kans­sa­käy­mi­ses­sä vai­vaa ja tar­vit­see tul­la sel­vi­te­tyk­si, jot­ta kes­ki­näi­nen rak­kaus ei rik­kou­tui­si.

Kat­ke­ruus sär­kee rak­kaut­ta

On­gel­mal­li­sen vi­has­tu­mi­ses­ta te­kee se, et­tä usein tur­mel­tu­nut luon­tom­me nou­see pin­taan ja osoi­tam­me vi­has­tu­mi­sem­me louk­kaa­mal­la lä­him­mäis­täm­me pa­hoil­la sa­noil­la, te­oil­la tai lai­min­lyön­neil­lä. Tä­män seu­rauk­se­na ih­mi­ses­tä läh­te­vä re­ak­ti­om­me oli­si vas­ta­ta pa­haan pa­hal­la ja kat­ke­roi­tua. Efe­so­lais­kir­jeen neu­vo rii­to­jen so­pi­mi­ses­ta en­nen au­rin­gon­las­kua on ai­na ajan­koh­tai­nen ja tär­keä oh­je. Täl­lä ta­voin em­me an­na Pa­ho­lai­sel­le ti­lai­suut­ta (Ef. 4:27) sär­keä ja syr­jäyt­tää Kris­tuk­sen rak­kaut­ta sy­dä­mes­täm­me.

”äl­kää pääs­tä­kö suus­tan­ne so­pi­ma­ton­ta pu­het­ta, vaan pu­hu­kaa sitä, mikä kul­loin­kin on hy­vää ja hyö­dyl­lis­tä ja kuu­li­joil­le ilok­si” (Ef. 4:29). Al­ku­teks­tin pe­rus­teel­la so­pi­ma­ton puhe voi­daan kään­tää myös mä­däk­si pu­heek­si tai pu­heek­si, joka le­vit­tää mä­dän­näi­syyt­tä. Tämä kat­taa kak­si­mie­li­syyk­sien li­säk­si pa­han pu­hu­mi­sen, pa­han­tah­toi­sen juo­rui­lun ja kai­ken sel­lai­sen pu­heen, joka rik­koo rak­kaut­ta. Sen si­jaan pu­heem­me tu­li­si ol­la sel­lais­ta, joka oli­si yh­tei­sek­si hy­väk­si ja ilok­si sekä lä­him­mäi­sem­me par­haak­si. Paa­va­lin oh­je ko­los­sa­lai­sil­le oli ”Pu­hu­kaa ai­na ys­tä­väl­li­ses­ti, kui­ten­kin sa­nan­ne suo­lal­la höys­tä­en” (Kol. 4:6). Suo­la eh­käi­see ruo­kaa mä­dän­ty­mäs­tä. Ju­ma­lan lap­sel­le se on sa­mal­la ke­ho­tus toi­mia avoi­me­na lä­he­tys­kir­jee­nä il­men­tä­en ar­jen kes­kel­lä omal­la elä­mäl­lään, sa­noin ja te­oin, Ju­ma­lan val­ta­kun­taan kut­su­vaa Kris­tuk­sen rak­kaut­ta.

”An­ta­kaa toi­sil­len­ne an­teek­si”

Kuu­li­ai­suus Ju­ma­lan sa­nal­le ta­kaa sen, et­tem­me Paa­va­lin va­roi­tuk­sen mu­kaan tuo­ta su­rua Ju­ma­lan Py­häl­le Hen­gel­le, jon­ka olem­me saa­neet si­ne­tik­si lu­nas­tuk­sen päi­vää var­ten. Ju­ma­lan lap­si on saa­nut Py­hän Hen­gen lah­ja­na sy­dä­men­sä asuk­kaak­si. Tämä lah­ja on ää­ret­tö­män ar­vo­kas ja sitä tu­lee var­jel­la kai­kin ta­voin, kos­ka sen kaut­ta meil­lä on osal­li­suus ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Teks­tim­me päät­tyy jo­kai­sel­le kris­ti­tyl­le hy­vin kes­kei­seen ope­tuk­seen, joka on hyvä muis­to­lau­se jo­kai­seen elä­mäm­me päi­vään: ”Ol­kaa toi­si­an­ne koh­taan ys­tä­väl­li­siä ja lem­pei­tä ja an­ta­kaa toi­sil­len­ne an­teek­si, niin kuin Ju­ma­la­kin on an­ta­nut teil­le an­teek­si Kris­tuk­sen täh­den” (Ef. 4:32). Efe­son seu­ra­kun­taa ke­ho­tet­tiin vaa­li­maan yk­seyt­tä ja kes­ki­näis­tä rak­kaut­ta. Täs­sä teh­tä­väs­sä kes­kei­se­nä ele­ment­ti­nä on an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi. It­ses­tään sel­vil­tä tun­tu­vis­ta asi­ois­ta va­roit­ta­mi­nen oli tuol­loin ja on edel­leen ajan­koh­tais­ta.

Vaik­ka Ju­ma­lan sana ke­hot­taa vält­tä­mään pa­haa ja ajat­te­le­maan lä­him­mäi­sen pa­ras­ta, em­me hy­väs­tä tah­dos­ta huo­li­mat­ta ky­ke­ne nou­dat­ta­maan Ju­ma­lan tah­toa. Tä­män vuok­si Ju­ma­lan lap­si tar­vit­see run­saas­ti an­teek­si­an­ta­mus­ta, voi­maa pyy­tää ja us­koa an­teek­si. Joka on saa­nut pal­jon an­teek­si, ra­kas­taa pal­jon.

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­via raa­ma­tun­koh­tia: Ef. 4:25–32

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 7–8/2014