Uu­si maa­il­ma voi ol­la au­rin­gon­hoh­ta­va, pö­lyn­kir­peä, pal­mun­leh­väi­nen, jos­sa tu­tun­vie­ras kie­li jää kor­vien vä­liin soi­maan. Uu­si maa­il­ma voi ol­la kaa­mok­sen­pi­meä, pak­kas­ta rap­su­va hil­jai­suus­pe­sä, jos­sa ih­mis­ten vä­lil­lä on pal­jon ti­laa. Uu­si maa­il­ma voi ol­la liuk­kaan ja pi­me­än käy­tä­vän pääs­sä odot­ta­va lois­te­put­ki­nen huo­ne, jos­sa mo­net kas­vot odot­ta­vat en­si­ää­niä.

Näis­sä maa­il­mois­sa minä olen ol­lut. Näi­den maa­il­mo­jen läpi olen kat­so­nut. Näi­den maa­il­mo­jen läpi olen näh­nyt elä­män. Näis­sä maa­il­mois­sa Ju­ma­la on kul­ke­nut mi­nun rin­nal­la­ni.

Olen us­ko­nut. Olen epäil­lyt. Olen ih­me­tel­lyt. Olen toi­vot­to­muu­des­ta kul­ke­nut toi­von rin­nal­le, ot­ta­nut sen sy­liin, si­li­tel­lyt peh­me­äk­si, hy­väk­sy­nyt. Olen nau­ra­nut kuin en kos­kaan en­nen, it­ke­nyt kuin lap­si, joka luot­taa jon­kun tu­le­van, pa­ran­ta­van.

Kaik­ki nämä maa­il­mat liik­ku­vat us­kon ava­ruu­des­sa, joka an­taa ti­laa eri­lais­ten tun­tei­den, aja­tus­ten ja toi­vei­den syk­ky­röil­le. Us­kon ava­ruu­des­sa, joka tar­vit­ta­es­sa su­pis­tuu ym­pä­ril­le kuin vuo­si­kym­me­niä sit­ten val­mis­tu­nut iso­äi­din­ne­li­ö­peit­to. Läm­mit­tää, hoi­taa ja peh­men­tää is­ku­ja.

Kak­si vuot­ta sit­ten tu­tus­tuin näis­tä maa­il­mois­ta sii­hen au­rin­gon­hoh­ta­vaan, pal­mun­leh­väi­seen. Siel­lä tut­tu an­teek­si­an­ta­muk­sen saar­na kie­toi us­kon ava­ruu­den ym­pä­ril­le­ni. Siel­lä koh­ta­sin elä­mä­ni tär­keim­män ih­mi­sen. Siel­lä si­sim­pä­ni ker­ros­tu­mat aset­tui­vat pai­koil­leen, löy­si­vät van­hat tu­tut paik­kan­sa, kau­an hu­kas­sa ol­leet. Siel­lä läm­pe­nin taas mi­nuk­si, ko­ko­nai­sek­si.

Mel­kein vuo­si sit­ten elä­mä­ni tär­kein ih­mi­nen oli mat­kal­la luok­se­ni, sii­hen toi­seen maa­il­maan, kaa­mok­sen­pi­me­ään. Vuo­den ly­him­pä­nä päi­vä­nä yh­dis­tyi kak­si tie­tä, kak­si maa­il­maa. Ju­ma­lan siu­naus oli kul­ke­nut koko tu­han­sien ki­lo­met­rien mat­kan mie­he­ni mu­ka­na, saa­tel­lut len­to­ko­nees­ta toi­seen, joh­ta­nut pak­ka­sen­täy­tei­ses­sä pi­me­äs­sä odot­ta­van vai­mon luo.

Tuo­ta mat­kaa edel­tä­neet pa­pe­ri­ni­put, pu­he­lut tun­te­mat­to­maan maa­han ja odo­tu­sah­dis­tuk­set haa­lis­tui­vat, jäi­vät, ka­to­si­vat. Jäl­jel­lä oli vain tär­kein: ”Ju­ma­lan ai­ka on pa­ras.”

Yh­dek­sän kuu­kaut­ta sit­ten kul­jim­me kol­man­teen uu­teen maa­il­maan. Sii­hen, jos­sa kir­ku­vien pon­nis­te­lu­jen jäl­keen odot­taa Ju­ma­lan suu­rin ih­me, uu­si elä­mä. Sii­nä maa­il­mas­sa olem­me edel­leen, us­kon ava­ruu­den ym­pä­röi­mi­nä. Is­tum­me seu­ra­pen­kis­sä, kuun­te­lem­me saar­naa, joka yh­dis­tää kak­si maa­il­maa. Opet­te­lem­me elä­mää, joka toi­si­naan ai­heut­taa vain ah­dis­tus­ta, toi­si­naan saa hyp­pe­leh­ti­mään tyy­ty­väi­syy­des­tä. Enim­mäk­seen jo­tain sil­tä vä­lil­tä.

Usein kuun­te­len pie­nen tyt­tä­rem­me tyy­ty­väis­tä hy­ri­nää, kun hän opet­te­lee syö­mään. Toi­von, et­tä sa­man­lai­nen hy­ri­nä soi­si hä­nen elä­mäs­sään usein. An­tai­si hä­nel­le sen sa­man tur­val­li­sen iso­äi­din­ne­li­ö­tä­kin, joka mi­nul­la on. Kun­pa us­kon ava­ruus oli­si hä­nen ym­pä­ril­lään ai­na, yh­dis­täi­si kaik­ki ne maa­il­mat, jot­ka hä­nen juu­ris­saan ovat.

An­na-Ma­ria Tog­be­nou

Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­ti 11/2016

Ku­vi­tus­ku­vat: Heik­ki Vuo­no­ka­ri, Päi­vi Pel­to­nie­mi, H.H., He­le­na So­ran­ta