JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Hakaneuloin kiinnitetyt

Nykyiset blogit
27.9.2022 6.15

Juttua muokattu:

23.9. 11:50
2022092311503420220927061500

Han­na-Ma­ria Jur­mu

Ta­pa­sim­me ke­säl­lä äi­ti­ni 88-vuo­ti­aan ser­kun, Ai­non. Osoi­tim­me su­run­va­lit­te­lum­me hä­nel­le, kos­ka hä­nen vel­jen­sä oli juu­ri kuol­lut. Ai­no-täti sa­noi meil­le, et­tä hä­nel­lä on ol­lut suu­rem­pi­kin suru. Hä­nen lap­sen­lap­sen­sa oli kuol­lut. Täs­tä jär­kyt­tä­vis­sä olo­suh­teis­sa ta­pah­tu­nees­ta kuo­le­mas­ta oli jo puo­li vuot­ta, hän ker­toi. Ai­no-täti sa­noi kas­vot va­vis­ten, et­tä hän ei mei­naa sel­vi­tä lap­sen­lap­sen­sa kuo­le­mas­ta.

Mi­ten suu­ri oli­kaan iso­van­hem­man suru! Se oli eri­tyis­tä su­rua, jota ei voi ver­ra­ta mui­hin su­rui­hin. Se ei ol­lut suu­rem­paa tai pie­nem­pää kuin jon­kun toi­sen suru. Se oli iso­van­hem­man ki­dut­ta­vaa ja riu­dut­ta­vaa su­rua.

Rak­kaus las­ten­lap­siin on tun­ne, jota si­tä­kään ei voi ver­ra­ta mui­hin tun­tei­siin. Se on iso­van­hem­man ko­ke­maa ai­nut­laa­tuis­ta rak­kaut­ta. Mie­les­tä­ni tätä rak­kaut­ta Tuo­mas Hän­ni­nen ku­va­si seu­ra­pu­hees­saan men­nee­nä ke­sä­nä Ra­nu­an opis­to­seu­rois­sa. Hän roh­kai­si iso­van­hem­pia siu­naa­maan las­ten­lap­si­aan – nii­tä­kin pie­niä, joi­den ko­deis­sa ei siu­na­ta ar­mo­e­van­ke­liu­mil­la. Hän muis­tut­ti, et­tä sie­men, joka tä­nään kyl­ve­tään, voi kan­taa vuo­si­kym­men­ten pääs­tä he­del­mää.

Us­ko­vai­set iso­van­hem­mat te­ki­si­vät var­mas­ti kaik­ken­sa, jot­ta hei­dän las­ten­lap­sen­sa var­jel­tui­si­vat us­ko­vai­si­na. Mut­ta lo­pul­ta iso­äi­dit ja isoi­sät voi­vat täs­sä­kin asi­as­sa vain kään­tyä Ju­ma­lan puo­leen.

Meil­lä on kol­me pien­tä las­ten­las­ta. Läh­dem­me syys­kuun lop­pu­puo­lel­la ete­lään juh­li­maan hei­dän syn­ty­mä­päi­vi­ään. Kaa­ri täyt­tää Es­poos­sa seit­se­män vuot­ta ja Sulo ja Al­va Van­taal­la vii­si ja kak­si. On iha­na an­taa heil­le lah­jat ja juh­lia hei­dän kans­saan. Kun­pa sai­sim­me näh­dä hei­dän vart­tu­van ai­kui­suu­teen us­kon­lah­ja sy­dä­mel­lään, aar­tee­naan, kai­kis­ta tär­keis­tä asi­ois­ta ai­van tär­keim­pä­nä!

Nyt­kin vie­lä syk­syn vii­len­nei­nä päi­vi­nä sil­mie­ni edes­sä on kuva näis­tä pie­nis­tä men­neen ke­sän kuu­man au­rin­gon­pais­tei­sis­sa Su­vi­seu­rois­sa. Muis­tan, kuin­ka Kaa­ri läh­ti seu­ra­ken­täl­lä tyt­tö­jou­kon kans­sa van­hem­pien luo­ta kark­ki­ki­os­kil­le. Sii­nä otet­tiin il­mi­sel­väs­ti en­si­ker­to­ja hal­tuun isoa seu­ra-alu­et­ta il­man van­hem­pia. Äi­dit tar­kis­ti­vat läh­ti­jöi­den ra­ha­pus­se­ja ja seu­ra­si­vat kat­seil­laan, kun nämä pie­net nei­dit läh­ti­vät le­ve­ä­nä ket­ju­na käsi kä­des­sä kark­ki­os­tok­sil­le.

Sil­mis­sä on myös kuva pik­ku-Al­vas­ta, joka kiep­puu vie­lä lä­hel­lä van­hem­pi­aan ei­kä ai­heu­ta pal­jon huol­ta ka­to­a­mis­mah­dol­li­suu­del­laan. Hä­nel­le tuo­vat suur­ta iloa pie­nen pie­net asi­at. Su­loa pi­tää sen si­jaan pi­tää tar­kas­ti sil­mäl­lä, kun hän pot­kii pal­loa tois­ten serk­ku­jen­sa kans­sa. Hä­nen lap­sen­rie­mun­sa on val­ta­va. Re­vii­ri on jo laa­je­ne­mas­sa, ja muu­ta­mas­sa se­kun­nis­sa saat­taa lap­sen huo­mio suun­tau­tua muu­al­le niin, et­tä van­hem­mat ei­vät osu­kaan enää nä­kö­kent­tään. Sulo ei pel­kää. Hän hih­kuu ilos­ta.

Raa­ma­tun teks­tiä mu­kail­len toi­von, et­tä mei­dän pie­net rak­kaat leik­ki­si­vät tu­le­vi­na­kin vuo­si­na Je­ru­sa­le­min kau­pun­gin ka­duil­la, jot­ka täyt­ty­vät pie­nis­tä po­jis­ta ja pii­kai­sis­ta. Ja toi­von, et­tä kun he ovat nuo­ria, he muis­tai­si­vat Luo­jaan­sa, et­tei­vät kos­kaan tu­li­si pa­hat päi­vät, jol­loin he sa­noi­si­vat: ei­vät ne enää mi­nul­le kel­paa.

Ve­nä­läi­nen kir­jai­li­ja Fe­dor Dos­to­jevs­ki kir­joit­taa erääs­sä ker­to­muk­ses­sa nuo­res­ta ty­tös­tä, jon­ka van­hem­mat ovat kuol­leet, ja tyt­tö elää van­han mum­mon­sa kans­sa. Ker­to­muk­sen tyt­tö ku­vai­lee uu­del­le tut­ta­vuu­del­leen näin:

”Hän [mum­mo] on so­kea ei­kä ole pääs­tä­nyt mi­nua mi­hin­kään koko elä­mä­ni ai­ka­na, niin et­tä olen mel­kein unoh­ta­nut pu­hu­mi­sen tai­don. Ja kun olin vä­hän val­la­ton kak­si vuot­ta sit­ten ja hän huo­ma­si, et­tei pys­ty­nyt hil­lit­se­mään mi­nua, hän ot­ti ja kut­sui luok­seen ja kiin­nit­ti ha­ka­neu­lal­la vaat­tee­ni omiin­sa – sii­tä läh­tien olem­me is­tu­neet niin kai­ket päi­vät; hän ku­too suk­kaa, vaik­ka on­kin so­kea, ja minä is­tun hä­nen vie­res­sään, om­pe­len tai luen ää­neen jo­ta­kin kir­jaa – kum­mal­li­nen elä­män­ta­pa tuo­kin, jo kak­si vuot­ta olen ol­lut neu­lal­la kiin­ni…”

Kau­no­kir­jal­li­sen teks­tin lu­ki­jal­la on ai­na ilo ja oi­keus et­siä eri­lai­sia mer­ki­tyk­siä ja ta­so­ja lu­ke­mas­taan. Tä­män­kin ky­sei­sen ker­to­muk­sen koh­das­ta voin aja­tel­la, et­tä ha­ka­neu­lal­la on myös ver­taus­ku­val­li­nen mer­ki­tys. Iso­van­hem­pi voi kan­taa huol­ta lap­sen­lap­ses­taan, aja­tel­la tätä ”päi­vin ja öin”, ra­kas­taa hän­tä ilon ja su­run het­kil­lä, ol­la hä­nen elä­mäs­tään ai­na kiin­nos­tu­nut. Iso­van­hem­pi ra­kas­taa lap­sen­las­taan, mitä iki­nä ta­pah­tuu­kaan.

Ker­to­muk­sen ha­ka­neu­la on rak­kau­den neu­la, joka ei ir­toa mil­loin­kaan, ei petä mil­loin­kaan. Se on kul­tai­nen ha­ka­neu­la.

Hanna-MariaJurmu
Olen vuonna 1962 syntynyt tervolalainen Hamma. Arvostan kotiseutuani, tätä vehmasta Kemijoen vartta ja kaunista Meri-Lappia. Asun nykyisin kahdestaan mieheni kanssa. Lapsemme ovat aikuisia, ja he asuvat eri puolilla Suomea. Ajatukseni kulkevat heidän luonaan. Olen Kaarin sekä Sulon ja Alvan isoäiti. Musiikki tuo syvyyttä ja rikkautta elämääni. Se on sydämeni harrastus. Sydämeeni on hiipinyt myös Posio. Sähköpostiosoitteeni on hannamariajurmu@gmail.com
3.12.2022

Hän hankkii sorretuille oikeuden, hän opettaa köyhille tiensä. Ps. 25:9

Viikon kysymys