JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Hor­ju­va us­ko

Opistoblogi
Nykyiset blogit
1.4.2019 6.32

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190401063200

Kuu­lin ys­tä­vän as­ke­leet vie­rel­tä­ni, sit­ten sa­nat:

– Kyl­lä mää us­kon, mut­ta en vaan jak­sais ol­la enää us­ko­vai­nen.

En ol­lut var­ma, kum­man suus­ta sa­nat tu­li­vat. Me mo­lem­mat kii­kuim­me us­kon ja epä­us­kon vä­lil­lä. Kuun­te­lim­me yh­des­sä me­ne­vää mu­siik­kia ja seu­raa­va­na päi­vä­nä me­nim­me seu­roi­hin. Yri­tim­me löy­tää edes pie­nen toi­von, jon­ka avul­la riip­pua us­kos­sa. Tie­sim­me, et­tä jos toi­nen luo­pui­si us­kos­ta, myös toi­sel­la luo­pu­mi­nen oli­si lä­hel­lä.

Sy­dä­me­ni us­ko oli heik­ko. Oli­ko se jo sam­mu­mas­sa? Oli­ko huo­li seu­rauk­sis­ta ai­noa asia, mikä mi­nua vie­lä piti us­kos­sa? Huo­li lä­heis­te­ni re­ak­ti­ois­ta ja su­rus­ta. Huo­li sii­tä, mitä elä­mä­ni sit­ten oli­si. En iki­nä ol­lut osan­nut aja­tel­la elä­mää­ni muu­ten kuin us­ko­vai­se­na. Edel­leen tu­le­vai­suu­den­suun­ni­tel­ma­ni ja unel­ma­ni no­jau­tui­vat us­koon.

Oli­sin ha­lun­nut luo­pua us­kos­ta het­kek­si ko­keil­lak­se­ni toi­sen­lais­ta elä­mää ja pa­la­ta sen jäl­keen ta­kai­sin. Se tun­tui hel­pol­ta aja­tuk­sel­ta. Voi­sin teh­dä pa­ran­nuk­sen sit­ten myö­hem­min. Jo­kin si­säl­lä­ni kui­ten­kin va­roit­te­li mi­nua. Jos­sain sy­väl­lä tie­sin, et­tei elä­mä sil­loin­kaan oli­si help­poa. Tie­sin myös, et­ten siel­tä enää vält­tä­mät­tä pa­lai­si. Jos sai­sin tot­tua viih­teel­li­seen elä­mään, ei mi­nul­le enää eh­kä kel­pai­si mi­kään muu.

Erää­nä sun­nun­tai­na is­tuin seu­ra­pen­kis­sä ja kuun­te­lin pu­hu­jaa. Kun hän saar­na­si syn­nit an­teek­si, mi­nus­ta tun­tui, et­tä sain us­koa ne an­teek­si. Sen jäl­keen olo­ni oli ke­vy­em­pi, mut­ta sil­ti jo­kin pai­noi edel­leen. Sy­dä­me­ni ha­lu­si us­koa, mut­ta syn­ti vei yhä men­nes­sään.

Vas­ta pari vuot­ta myö­hem­min, vii­me syk­sy­nä opis­toon tul­tu­a­ni, kun mi­nul­le erääl­lä eh­tool­li­sel­la saar­nat­tiin syn­nit an­teek­si, tun­sin to­del­la saa­va­ni rau­han. Oli hel­pot­ta­vaa, kun vih­doin jak­soin pääs­tää ir­ti kai­kis­ta syn­neis­tä­ni. Olin va­paa.

Edel­leen kil­voit­te­len syn­tiä vas­taan, ei­kä elä­mä ole ai­na help­poa. Us­ko ei kui­ten­kaan enää ole mi­nul­le taak­ka vaan voi­ma, jo­hon voin tu­keu­tua. Nuo­rem­pa­na ku­vit­te­lin, et­tä se oli us­ko, joka mi­nua ah­dis­ti. Mi­nus­ta tun­tui vai­ke­al­ta ol­la eri­lai­nen kou­lu­to­ve­rei­de­ni sil­mis­sä. Syy­tin us­koa sii­tä, et­tä oli asi­oi­ta, joi­ta en voi­nut teh­dä. En osan­nut vas­tus­taa kiu­sauk­sia, ja mi­nul­le al­koi ker­tyä syn­tiä tun­nol­le. En jak­sa­nut pan­na sitä pois.

Ym­mär­rän edel­leen vain vä­hän us­kos­ta, mut­ta ei mi­nun tar­vit­se­kaan kaik­kea ym­mär­tää. Sen olen kui­ten­kin ym­mär­tä­nyt, et­ten us­ko vain tätä ai­kaa var­ten. Us­kon pääs­täk­se­ni jos­kus tai­vaa­seen.

Jen­ni Ko­ta­jär­vi

Opistoblogi
28.5.2020

Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Joh. 16:13

Viikon kysymys