JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ja tintti lauloi

Nykyiset blogit
1.4.2021 7.05

Juttua muokattu:

26.3. 15:41
2021032615410720210401070500

Tam­mi­kuun aa­mun val­jus­sa va­los­sa kuu­lui met­säs­tä hen­to, hil­jai­nen lau­lu. Tint­ti siel­lä yrit­te­li. Jo­ten­kin sen lau­lu jäi ly­hy­ek­si, tun­tui kuin oli­si kat­ken­nut kes­kel­tä.

Jos­kus tu­tun aa­mu­len­kin kä­ve­ly on hi­das­ta, kuin mu­ka­na oli­si kol­me­vuo­ti­as lap­si. Sama mat­ka vuo­des­ta, jopa vuo­si­kym­me­nes­tä toi­seen. Voi aja­tel­la, et­tä ei kai siel­lä ei­li­ses­tä käyn­nis­tä mi­kään ole voi­nut eri­lai­sek­si muut­tua. Ei pal­jon, mut­ta pie­niä muu­tok­sia tu­lee joka päi­vä. Juu­ri nii­den vuok­si kä­ve­ly py­säh­tyy tuon tuos­ta. Pi­tää tark­kail­la ja teh­dä ha­vain­to­ja lap­sen ta­voin. Mi­kä­hän nuo jäl­jet on jät­tä­nyt, mikä tuos­ta on kul­ke­nut?

Tä­nään läh­din mat­kaan sa­maan ai­kaan kuin pari kuu­kaut­ta sit­ten. Sil­loin, tam­mi­kuus­sa, tie­ni va­lai­si ot­sa­lamp­pu. Ym­pä­ril­lä­ni oli pi­meä ja synk­kä met­sä. Nyt maa­lis­kuus­sa en juu­ri en­nä­tä mat­kaan en­nen au­rin­gon nou­sua. Au­rin­ko va­lai­see tie­ni, met­sään nä­kee kau­as. Syn­kän pi­mey­den ai­ka on jo huo­mat­ta­vas­ti ly­hen­ty­nyt.

Vuo­den­vaih­teen jäl­keen jä­nik­set näyt­ti­vät kul­ke­neen suun­nil­leen ai­na sa­mo­ja reit­te­jä pit­kin. Nyt maa­lis­kuus­sa liik­ku­mi­nen näyt­tää li­sään­ty­neen. Jäl­kiä on huo­mat­ta­vas­ti enem­män, ja nii­tä nä­kyy ole­van ris­tiin ras­tiin. Pu­put ovat tul­leet va­lon ja li­sään­ty­neen läm­mön vai­ku­tuk­ses­ta hie­man le­vot­to­mik­si. Lie­nee­kö ke­vät­tä rin­nas­sa?

Hui­kai­se­van si­ni­sel­tä tai­vaal­ta kuu­luu te­rä­vää rou­kun­taa, korp­pi­pa­ris­kun­ta siel­lä leik­kii. Jo­ko­han lie­ne­vät kat­se­le­mas­sa tu­le­val­le ke­vääl­le ja ke­säl­le ko­din paik­kaa? Tuol­ta kor­ke­al­ta on var­maan hel­pom­paa löy­tää so­pi­van kuu­sen tai män­nyn lat­vas­ta hy­vää ”tont­ti­maa­ta”. Va­rik­sis­sa näyt­tää ole­van sa­maa le­vot­to­muut­ta, ke­vät tuo sitä ai­na tul­les­saan.

Ete­län puo­len lu­mi­penk­ka näyt­tää jo vä­hän ve­täy­ty­neen. Ei pal­joa, vain vä­hän, sil­lä sen huo­maa vain, kun py­säh­tyy tar­kas­te­le­maan. Tum­mien ha­vu­pui­den run­gon ym­pä­rys pai­nuu jo au­rin­gon läm­mön vai­ku­tuk­ses­ta. Ih­meel­li­nen ja su­loi­nen on valo ja läm­pö!

Lumi hoh­taa häi­käi­se­vän val­koi­se­na. Tääl­lä kau­ka­na lii­ken­tees­tä han­gel­le ei juu­ri ker­ry li­kaa. Su­vi­sia, läm­pi­miä ke­vät­tal­ven öi­tä ei vie­lä ole juu­ri ol­lut. Han­ki ei kan­na kuin ihan vä­hän.

Hil­jai­ses­sa tuu­les­sa han­gen pin­taa pit­kin juok­see pie­nen pie­ni tum­ma ros­ka. Mi­kä­hän se lie­nee? Pi­tää ai­van py­säh­tyä tar­kas­ta­maan. Pie­ni ha­vu­puun sie­men se sii­nä. Pian se pu­to­aa jä­nik­sen ja­lan pai­nal­luk­seen. Sii­hen se jää odot­ta­maan ke­vät­tä. Eh­kä se jos­kus ke­vään lo­pul­la pai­nuu juu­ri tuol­la koh­den maa­han, jos­sa itää ja kas­vaa. Se voi juur­tua juu­ri sii­hen ja kas­vaa jopa sata vuot­ta.

Muis­te­len lii­te­ris­sä­ni ole­vaa suur­ta kan­toa, jos­sa on 170 vuo­si­kier­toa. Sen­kin puun al­ku on jos­kus ol­lut pie­ni sie­men. Se on juos­sut han­gel­la eh­kä 1850-lu­vul­la. Vä­häi­sen ky­län reu­nal­la se kas­voi suu­rek­si, kun­nes kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten huo­mat­tiin, et­tä tuo­hon pi­tää ra­ken­taa, tuo puu jou­taa pois. Puun 70 sent­ti­met­rin vah­vui­nen tyvi on edel­leen tal­les­sa lii­te­ris­sä­ni.

Mut­ta mikä pie­ni otus tuos­sa ki­pit­tää tiel­lä edes­sä­ni? Voi kuin­ka sil­lä on ohu­et ja­lat, kuin ohuin­ta sii­maa. Mi­ten noin mi­tät­tö­mät ja­lat voi­vat kan­taa?

Tal­vi­sel­la tiel­lä koh­taan myös luon­toon kuu­lu­van elä­män jul­muu­den. Naa­ras­tee­ri näyt­tää ol­leen va­ro­ma­ton, ket­tu on ta­voit­ta­nut sen tiel­tä ja vie­nyt ate­ri­ak­seen. Lä­hel­tä tie­tä, har­vas­ta met­säs­tä kuu­luu yl­lät­tä­en rä­pyt­te­lyä ja ry­ti­nää. Tee­ri nou­see kyl­män pak­ka­syön jäl­keen läm­pi­mäs­tä kie­pis­tä sii­vil­leen, ja pian nou­see toi­nen, kol­mas, nel­jäs. Lo­pul­ta nii­tä on pak­kas­tai­vaal­la kym­me­nit­täin. Har­voin pää­see nä­ke­mään näin upe­aa nä­kyä. Tai­ta­vat suun­nis­taa koi­vu­jen lat­voil­le ur­pu­ja nap­si­maan…

Jat­kan kä­ve­lyä tark­kail­len jäl­kiä ja ää­niä. Äk­kiä met­säs­tä kuu­luu huu­to. Mus­ta lin­tu ta­ker­tuu pys­tyyn ke­lot­tu­neen puun kyl­keen. Koh­ta kuu­luu an­ka­ra na­pu­tus ja sä­löt len­tä­vät. ”Kuka met­säs­sä il­loin huu­taa? / Ke­nen va­li­tus kau­kaa soi?” Lau­ri Poh­jan­pää ku­vaa ru­nos­saan, mik­si pa­lo­kär­ki huu­taa. Se huu­to kuu­lui tyy­nes­sä aa­mus­sa kau­ak­si. ”Se soi kuin nai­sen it­ku, / kuka siel­lä vai­ke­roi?”

Pian kuu­len taas lin­nun lau­lun. Nyt tin­tin lau­lu ei enää kat­kea, vaan se lau­laa kau­niin sä­ve­len lop­puun as­ti.

JouniLesonen
Olen Savossa syntynyt, mutta tunnen nykyisin itseni kainuulaiseksi jylhien järvien ja korpien mieheksi. Olen ollut reilu 42 vuotta ambulanssissa töissä ensihoitajana. Meillä on luonto lähellä ja minä lähellä luontoa. On huiman upeaa nousta kesäisenä yönä samaan aikaan auringon kanssa ja mennä järvelle. Voisin kertoa suurista kaloista, joita olen Oulujärveltä saanut. Myös Raamatusta löytyy elämänmakuisia tekstejä, joita voin siteerata aivan arkisiinkin kertomuksiin.
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys