JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kriit­ti­siä het­kiä ja toi­voa kes­ko­las­sa

Nykyiset blogit
10.7.2020 6.05

Juttua muokattu:

7.7. 15:31
2020070715315420200710060500

Kuva: Paula-Maaria Itäniemeltä

Kuva: Paula-Maaria Itäniemeltä

Ko­ro­na siir­si Su­vi­seu­rat tänä vuon­na net­tiin. Mo­nes­sa per­hees­sä se on ol­lut suu­ren su­run ja pet­ty­myk­sen ai­he, ai­van ym­mär­ret­tä­väs­ti. It­se otin tie­don vas­taan rau­hal­li­ses­ti: tu­lee taas kesä, jol­loin vie­täm­me ra­di­o­seu­ro­ja. Se ei ole en­sim­mäi­nen ker­ta. Ai­kui­si­äl­lä mi­nul­ta on jää­nyt use­at Su­vi­seu­rat vä­liin eri­lai­sis­ta syis­tä. Vä­lil­lä olen ol­lut sai­raa­las­sa­kin.

Ke­säl­lä 2008 ra­hat oli­vat tiu­kil­la, em­me­kä pääs­seet läh­te­mään. Olin ras­kaa­na vii­kol­la 24. Jo jon­kin ai­kaa mi­nul­la oli ol­lut omi­tui­nen olo, mut­ta en saa­nut oi­kein kiin­ni tun­te­muk­sis­ta, ja kuit­ta­sin ne ku­vit­te­luk­si. Su­vi­seu­ra­sun­nun­tai­na meil­lä oli ky­läs­sä kak­si ys­tä­vä­per­het­tä, jot­ka ei­vät myös­kään ol­leet pääs­seet Sie­viin. Gril­lai­lim­me ja kuun­te­lim­me yh­des­sä seu­ro­ja. Hei­dän läh­det­ty­ään huo­ma­sin, et­tä nyt ei kaik­ki ole hy­vin. Läh­din päi­vys­tyk­seen ja sain kuul­la, et­tä syn­ny­tys saat­taa ol­la käyn­nis­ty­mäs­sä.

Pää­dyin osas­tol­le vuo­de­le­poon. Huo­li ja pel­ko pik­kui­sen puo­les­ta oli mas­sii­vi­nen, shok­ki vah­vas­ti pääl­lä. Syy­tin it­se­ä­ni sii­tä, et­ten ol­lut ym­mär­tä­nyt hil­jen­tää vauh­tia, vaik­ka keho oli va­roi­tel­lut jo pari viik­koa. Ai­em­mat ras­kau­det oli­vat su­ju­neet niin hy­vin, et­tä en ol­lut osan­nut aja­tel­la jon­kin voi­van men­nä pie­leen.

Sa­maan ai­kaan kui­ten­kin kii­tin Tai­vaan Isää sii­tä, et­tä hän oli jär­jes­tä­nyt meil­le es­teen läh­teä reis­suun. Su­vi­seu­ra­ken­täl­lä, krop­pa ko­vas­sa ra­si­tuk­ses­sa ja usein lii­an hei­kol­la nes­tey­tyk­sel­lä oli­si voi­nut käy­dä niin, et­tä pie­ni ih­mi­nen oli­si al­ka­nut syn­tyä siel­lä, kau­ka­na ko­toa. Nyt olim­me ai­van yli­o­pis­to­sai­raa­lan naa­pu­ris­sa, par­haan mah­dol­li­sen hoi­don ää­rel­lä.

Pää­tös­seu­rois­sa esi­ru­kous­pyyn­tö­jen jou­kos­sa oli myös vel­je­ni vie­mä pyyn­tö ru­koil­la syn­ty­mät­tö­män pie­no­kai­sem­me puo­les­ta. Kyy­ne­leet va­lu­en kuun­te­lin sitä ra­di­os­ta. “Van­hurs­kaan ru­kous voi pal­jon, kos­ka se to­ti­nen on”, tois­te­lin it­sek­se­ni. Vau­va sai­kin kym­me­nen ar­vo­kas­ta li­sä­päi­vää ke­hit­ty­mi­seen. Sit­ten mer­kit oli­vat sel­lai­set, et­tä lap­si­ve­si­punk­ti­on jäl­keen lää­kä­rit sa­noi­vat, et­tä vau­van on syn­nyt­tä­vä nyt.

Sek­ti­o­sa­lis­sa oli hil­jais­ta. Kuu­lin, kuin­ka joku mai­nit­si “syn­ty­mä­ai­ka 9.01”, ja kii­rei­set as­ke­leet ulos sa­lis­ta. Am­mat­ti­lai­set ym­pä­ril­lä­ni oli­vat to­ti­sia. Naa­pu­ri­huo­nees­ta­kaan ei kuu­lu­nut it­kua. En ole kos­kaan ol­lut niin yk­si­näi­nen kuin sii­nä maa­tes­sa­ni.

Il­ta­päi­väl­lä ma­ka­sin syn­ny­ty­so­sas­ton huo­nees­sa hir­mui­sen ki­pe­ä­nä, ys­tä­vä tu­ke­na­ni. Puo­li­so­ni suk­ku­loi kes­ko­lan ja mi­nun vä­lil­lä. Meil­le oli ker­rot­tu, et­tä las­ten­lää­kä­ri tu­lee käy­mään heti kun eh­tii. Tun­nit ku­lui­vat, mut­ta mi­tään ei kuu­lu­nut. Lo­pul­ta lää­kä­ri tuli. Uu­ti­set ei­vät ol­leet hy­viä. “Viik­koi­hin näh­den poik­keuk­sel­li­sen ke­hit­ty­mät­tö­mät keuh­kot. Vai­kea sep­sis. Mi­nuut­ti ker­ral­laan eteen­päin. En­nus­tet­ta ei voi an­taa.”

Mi­nut vie­tiin kes­ko­laan sän­gyl­lä. Sai­raa­la­pap­pi odot­ti jo val­mii­na suo­rit­ta­maan kas­teen. Kes­kos­kaa­pis­sa har­so­peit­teen al­la erot­tui säh­ly­pal­lon ko­koi­nen pää, jon­ka ne­nään kul­ki hen­gi­tys­ko­neen let­ku. Lap­sen sil­mät oli­vat kiin­ni. Sain hä­din tus­kin ku­ro­tet­tua kä­te­ni muo­vi­koh­dun luu­kus­ta vau­van pääl­le. Si­lit­tää ei saa­nut, se oli­si ra­sit­ta­nut las­ta lii­kaa, mut­ta kä­den sai aset­taa pik­ku­rui­sen var­ta­lon pääl­le kuin ka­pa­lok­si.

Kas­te­toi­mi­tus oli ly­hyt, mut­ta ihan oi­ke­an kaa­van mu­kai­nen. Raa­ma­tun lu­ke­mis­ta, ru­kouk­set, sor­men pääl­lä si­vel­ty kas­te­ve­si. Lo­puk­si lau­loim­me ys­tä­vä­ni kans­sa On­pa tai­vaas­sa tar­jo­na lap­sil­le­kin. Hoi­ta­ja, joka seu­ra­si ti­lan­net­ta huo­neen nur­kas­sa, pyyh­ki kyy­ne­lei­tä sil­mis­tään. Sit­ten jä­tim­me lap­sen am­mat­ti­lais­ten hoi­viin, Tai­vaan Isän kä­siin.

Seu­raa­va­na aa­mu­na lää­kä­ri tuli kas­vot lois­ta­en luok­se­ni. “Ei­len en us­ko­nut ol­len­kaan tä­män po­jan mah­dol­li­suuk­siin, mut­ta nyt us­kon! En muis­ta kos­kaan teh­nee­ni yh­tä tii­viis­ti töi­tä yh­den lap­sen kans­sa, mut­ta se kan­nat­ti.” Nyt vas­ta kuu­lim­me, kuin­ka krii­tii­nen ti­lan­ne oli ol­lut. Hen­gi­tys­ko­neen te­hot ei­vät ol­leet riit­tä­neet, lap­sen keuh­koi­hin oli pi­tä­nyt pum­pa­ta il­maa kä­sin koko päi­vän ajan. Ly­hyt kas­te­tuo­kio oli ol­lut en­sim­mäi­nen het­ki, jon­ka ai­ka­na poi­ka ei ol­lut vaa­ti­nut jat­ku­via hoi­to­toi­men­pi­tei­tä. Ja sen jäl­keen voin­ti oli al­ka­nut ko­hen­tua. Ti­lan­ne oli yhä kriit­ti­nen, mut­ta nyt toi­vei­kas.

Pari päi­vää myö­hem­min sai­raa­la­pap­pi tuli ter­veh­ti­mään mi­nua. Kun ker­roin kuu­lu­mi­set, hän sa­noi, et­tä kas­teen vai­ku­tus on ih­meel­li­nen. En en­sin ym­mär­tä­nyt, mitä hän tar­koit­ti, jo­ten hän jat­koi: “Niin. Ju­ma­la ot­ti hä­net lap­sek­seen, ja heti voin­ti al­koi pa­ran­tua.” Si­säs­sä­ni kuo­hah­ti häm­men­nys ja suut­tu­mus­kin. Ky­syin, us­koi­ko hän to­del­la, et­tä Tai­vaan Isä oli­si an­ta­nut lap­sem­me kuol­la, jos em­me oli­si kii­reh­ti­neet pyy­tä­mään täl­le kas­tet­ta.

Kes­kus­te­lu oli ly­hyt ja osoit­ti sel­vän eron tä­män pa­pin ja mi­nun us­kon­kä­si­tyk­sis­sä. Ker­roin, et­tä us­kon jo­kai­sen lap­sen syn­ty­vän tä­hän maa­il­maan tai­vaan pe­ril­li­se­nä. Ker­roin us­ko­va­ni, et­tä jo­kai­sen mei­dän päi­vien mää­rä on Tai­vaan Isän tie­dos­sa, ei­kä Ju­ma­lan suun­ni­tel­ma ih­mis­te­oin muu­tu. Ja et­tä en us­ko Ju­ma­lan ran­kai­se­van ke­tään van­hem­pia lap­sen kuo­le­mal­la sik­si, et­tei­vät he tuo las­ta kas­teel­le. Pap­pi ky­syi, mik­si sit­ten ha­lu­sim­me, et­tä lap­si kas­te­taan. Vas­ta­sin ha­lu­a­vam­me toi­mia Kris­tuk­sen ope­tuk­sen mu­kaan, jos se suin­kin on mah­dol­lis­ta.

Olen usein ku­lu­nei­den 12 vuo­den ai­ka­na pa­lan­nut noi­hin het­kiin. Sii­hen pel­koon ja epä­toi­voon, tuo­hon kes­kus­te­luun pa­pin kans­sa. Het­kiin joi­na is­tuin kes­kos­kaa­pin ää­rel­lä käsi lap­se­ni pääl­lä, ja kaa­pis­ta tul­vi­va kuu­man­kos­tea il­ma lii­ma­si hius­suor­tu­vat kas­voi­hi­ni ja sai­raa­lan yö­pai­dan ihoo­ni.

En­sim­mäi­seen vai­pan­vaih­toon, jos­sa ava­sin tu­li­tik­ku­as­kin ko­koi­sek­si tai­te­tun vai­pan ja nos­tin lap­sen lan­ti­o­ta peu­ka­lol­la ja kes­ki­sor­mel­la su­jaut­taak­se­ni vai­pan pai­kal­leen. Sii­hen, mi­ten hen­gi­tys­put­ki pois­tet­tiin ja lap­se­ni pääs­ti en­sim­mäi­sen ää­nen­sä nel­jän päi­vän ikäi­se­nä.

En­sim­mäi­seen ker­taan, kun rei­lut 800 gram­maa pai­na­va pie­ni ih­mi­nen nos­tet­tiin iho­a­ni vas­ten, ja nu­kuim­me yh­des­sä ma­ke­at päi­vä­u­net. Päi­vään, jol­loin po­jan en­sim­mäi­sen huo­ne­ka­ve­rin nimi oli­kin ka­don­nut kes­ko­lan mai­to­lis­tal­ta ja ym­mär­sin, et­tä toi­nen per­he ei saa­nut kum­paa­kaan kak­so­sis­taan kos­kaan ko­tiin.

Kes­ko­sen van­hem­muus on ai­van eri­lais­ta kuin täy­si­ai­kai­sen lap­sen. Voi­sin kir­joit­taa sii­tä blo­gi­teks­tin jo­kai­se­na kuu­kau­te­na vuo­den ajan, en­kä sil­ti­kään on­nis­tui­si vä­lit­tä­mään ko­ke­muk­sis­ta­ni kuin pie­nen raa­pai­sun. En­sim­mäi­nen kes­ko­la­tai­val oli pi­sin ja ras­kain. Seu­raa­vien koh­dal­la osa­sin ol­la va­ruil­la­ni jo ras­kau­sai­ka­na, ja suu­rim­mat vaa­rat on­nis­tut­tiin vält­tä­mään.

Nämä vuo­det ovat opet­ta­neet elä­mäs­tä ja us­kos­ta enem­män kuin muu elä­mä yh­teen­sä. Kun kat­son nel­jää ih­me­las­tam­me, jot­ka lää­ke­tie­teen voi­min ja Ju­ma­lan sal­li­ma­na on saa­tu pe­las­tet­tua elä­mäl­le, muis­tan, et­tä kaik­ki on lah­jaa. Jo­kai­nen lap­si ja jo­kai­nen päi­vä, jon­ka saam­me hei­dän kans­saan viet­tää.

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.
4.8.2020

Kar­me­lin­vuo­rel­la Elia kään­tyi kan­san puo­leen ja sa­noi: "Kuin­ka kau­an te hor­jut­te puo­lel­ta toi­sel­le? Jos Her­ra on Ju­ma­la, seu­rat­kaa hän­tä, jos taas Baal, seu­rat­kaa sit­ten hän­tä!" 1 Kun. 18:21

Viikon kysymys