Sal­la Pät­si

Lap­sen oi­keuk­sien päi­vän lä­hei­syy­des­sä mie­tin jäl­leen ker­ran, mitä se tar­koit­taa. Omia oi­keuk­si­aan lap­se­na – tai nyt ai­kui­se­na – ei tule sy­väl­li­sem­min mo­nes­ti­kaan aja­tel­tua, kun koen, et­tä ai­na­kin minä olen saa­nut syn­tyä ja kas­vaa yl­tä­kyl­läi­syy­den ja oi­keuk­sien kes­kel­lä. Ei tule aja­tel­tua, et­tä moni meil­le suo­ma­lai­sil­le it­ses­tään­sel­vyyk­si­nä pi­tä­mis­täm­me asi­ois­ta ei ole lä­hes­kään kai­kil­le maa­il­man ih­mi­sil­le saa­vu­tet­ta­vis­sa. Tai ai­na­kin se on suu­ren työn ja jos­kus hen­ge­nu­han­kin ta­ka­na.

Mie­les­tä­ni lap­sen oi­keuk­siin kuu­lui­si myös sa­no­ma ar­mol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta, Jee­suk­ses­ta syn­tiem­me so­vit­ta­ja­na, suo­je­lu­sen­ke­leis­tä ja tur­val­li­ses­ta il­ta­ru­kouk­ses­ta. Ilol­la kuun­te­lin pa­rin nuo­ren ko­ke­muk­sia ja muis­to­ja us­ko­vai­ses­ta lap­suus­ko­dis­ta. He ker­toi­vat, et­tä vaik­ka ei­vät täl­lä het­kel­lä us­ko sa­mal­la lail­la kuin van­hem­pan­sa, eri­tyi­ses­ti kuun­nel­les­saan ka­ve­rei­den­sa jut­tu­ja omis­ta ko­ti­o­lois­taan tai käy­des­sään hei­dän ko­deis­saan he ovat tosi kii­tol­li­sia saa­mas­taan kas­va­tuk­ses­ta, tur­val­li­ses­ta ko­dis­ta ja il­ta­ru­kouk­ses­ta. He ko­ke­vat, et­tä se kan­taa hei­tä edel­leen.

On joku suu­rem­pi tur­va, jo­hon voi luot­taa. On koti, jos­sa ra­kas­te­taan ja vä­li­te­tään heis­tä juu­ri sel­lai­si­na kuin ovat. Vaik­ka hei­dän elä­män­tyy­lin­sä ja -va­lin­tan­sa tuo­vat­kin ko­ti­vä­el­le mur­het­ta, he ko­ke­vat, et­tä sil­ti heis­tä vä­li­te­tään. He ko­ke­vat esi­mer­kik­si ol­leen­sa yl­lät­ty­nei­tä van­hem­pien­sa su­vait­se­vai­ses­ta suh­tau­tu­mi­ses­ta va­lin­toi­hin­sa.

Myös sii­tä ilah­duin, kun kuu­lin, et­tä he ha­lu­a­vat puo­lus­taa van­hem­pien­sa us­koa ja kor­jaa­vat mui­den vää­riä pu­hei­ta, "kos­ka tämä on asia, jon­ka minä tie­dän sii­nä po­ru­kas­sa par­hai­ten!" He ei­vät kan­na kat­ke­ruut­ta ko­ti­aan koh­taan, vaan ar­vos­ta­vat sitä ja keh­taa­vat sen sa­no­a­kin. Oli­pa sitä joku ai­kui­nen­kin ih­me­tel­lyt.

Minä koen kai­ken tuon kuu­le­ma­ni hy­vä­nä, kos­ka us­ko­vai­si­na van­hem­pi­na me ha­lu­am­me an­taa lap­sil­lem­me pa­ras­ta mitä voim­me. Em­me tyr­ky­tä em­me­kä pa­ko­ta. Yri­täm­me ym­mär­tää sen­kin, et­tä lap­sem­me va­lin­nat ei­vät ole mei­dän va­lin­to­jam­me. Vaik­ka, kiel­tä­mät­tä, on se niin­kin, ku­ten eräs äi­ti sa­noi: "Omien las­ten us­kon kiel­tä­mi­nen lait­taa oman­kin us­kon ko­e­tuk­sel­le, tun­tuu, et­tä us­ko­mi­sen ilo ka­to­aa. Miet­tii, on­ko kas­va­tuk­se­ni men­nyt ihan huk­kaan".

Voin­pa sa­noa yh­te­nä us­kon­sa kiel­tä­nei­den las­ten van­hem­pa­na, et­tä on­nek­si kaik­ki aja­tuk­set ei­vät näy ulos­päin. On­nek­si jos­kus eh­tii etu­kä­teen miet­tiä omia re­a­goi­mi­si­aan asi­oi­hin. Ja on­nek­si vää­rät sa­no­mi­set ja te­ke­mi­set saa so­pia ja koit­taa unoh­taa, puo­lin ja toi­sin. Epä­us­koi­sen­kin kans­sa voi an­taa ja saa­da an­teek­si, niin olen ko­ke­nut, sy­dä­mes­tään as­ti. Ja jat­kaa puh­taal­ta pöy­däl­tä. Vaik­ka evan­ke­liu­mi puut­tuu­kin. Hoi­taa asi­at asi­oi­na ja ol­la ar­mol­li­nen it­sel­le ja toi­sel­le.

Lap­sen oi­keuk­siin kuu­luu saa­da elää lap­se­na, il­man suu­rem­pia ai­kuis­ten huo­lia. Saa­da elää huo­le­ton­ta elä­mää, leik­kien. Kuul­la sa­tu­ja, pe­la­ta pe­le­jä tois­ten ih­mis­ten kans­sa, ol­la vaan, tai ju­tel­la ja poh­tia elä­män suu­ri­a­kin asi­oi­ta. Saa­da vas­tauk­sia, ikäi­sel­leen so­pi­via. Saa­da tur­vaa ja sy­liä. Puh­taut­ta ja läm­pöä. Ja toi­vo­en sitä, et­tä "un­ta ja näl­kää riit­täi­si", ku­ten mie­he­ni mo­nes­ti sa­noo.

Mei­dän per­hees­sä se on ol­lut isi, joka on "pus­so­tel­lut ja ha­li­nut" lap­sia. Ja jos­kus reis­su­työs­sä, viik­ko­ja­kin pois ko­toa ol­tu­aan, isi sai kuul­la lap­sen suus­ta kom­men­tin "Äi­ti ei kos­kaan pus­sot­te­le. Mut­ta äi­ti sen si­jaan lu­kee meil­le!"

Tuo oli mi­nul­le ai­ka py­säyt­tä­vä kom­ment­ti. Ja se on tosi. Mi­nul­le lä­hei­syy­den osoit­ta­mi­nen on vai­ke­aa. Kos­ket­ta­mi­nen. Oman­kin lap­sen sy­liin ot­ta­mi­nen. Mut­ta minä ko­e­tan vä­lit­tä­mi­sen osoit­taa jo­ten­kin muu­ten. Ku­ten lu­ke­mal­la ää­neen sa­tu­ja ja ker­to­muk­sia, joi­ta ra­kas­tan. Lu­ke­mal­la il­ta­ru­kouk­sen, sa­man, jota kuu­lem­ma jo äi­di­näi­ti­ni luki. Siu­naa­mal­la, lau­la­mal­la ja jut­te­le­mal­la. Ko­e­tan ope­tel­la myös ole­maan hil­jaa ja kuun­nel­la, mitä lap­sel­la on oi­ke­as­ti asi­aa. An­taa ai­kaa.

Il­ta­ru­kous on tär­keä ja yh­dis­tä­vä­kin asia. Olin oman tyt­tö­ni ja vel­je­ni ty­tön kans­sa mö­kil­lä yö­tä ja vä­hän mie­tin, viit­sin­kö vie­lä sen ikäi­sil­le ää­neen lu­kea il­ta­ru­kouk­sen. Aloi­tin, ja myös vel­jen­tyt­tö yh­tyi sii­hen. Huo­ma­sin, et­tä meil­lä on­kin sama il­ta­ru­kous. Ja ilok­se­ni olen huo­man­nut, et­tä use­am­mal­la serk­ku­ni per­heel­lä on myös! Ajat­te­len, et­tä mum­mon ru­kous on kan­ta­nut tän­ne as­ti. Voi­ko mum­mo pa­rem­paa pe­rin­töä jäl­ki­pol­vil­le an­taa­kaan? Oi­keu­den il­ta­ru­kouk­seen, jos­sa it­se ai­na­kin toi­si­naan ru­koi­len koko maa­il­man puo­les­ta! Olen ko­ke­nut, et­tä ai­kui­se­na­kin sii­tä saa rau­han ja moni asia aset­tuu uo­miin­sa. Voi aja­tel­la tur­val­li­ses­ti: "Jos Ju­ma­la suo, sitä taik­ka tätä saam­me teh­dä… Ei­kä mei­dän tar­vit­se huo­leh­tia asi­ois­ta, jot­ka ei­vät ole mei­dän kä­sis­säm­me!"