Syk­syn vä­ri­kyl­läi­syys hy­päh­tää sil­mil­le sa­maan ai­kaan kun va­lon mää­rä luon­nos­sa vä­he­nee. Luon­to vaih­taa vä­riä en­nen val­mis­tau­tu­mis­taan pi­meim­pään vuo­de­nai­kaan. Syk­sys­sä on ylen­palt­tis­ta vä­rien lois­toa, kuu­lai­ta pak­ka­saa­mu­ja ja muut­to­lin­tu­jen läh­tö­jä. Syk­syn kau­neut­ta on mah­do­ton­ta ohit­taa sil­loin, kun syys­päi­vä on täy­del­li­nen mai­se­man sä­teil­les­sä au­rin­gos­sa.

Syk­sy an­taa ih­mi­sil­le mah­dol­li­suu­den py­säh­tyä, sy­tyt­tää kynt­ti­län ja jää­dä het­kek­si pai­koil­leen. Ke­sän päät­ty­mi­nen tuo mo­nel­le mie­leen hai­keu­den, joka kai­vau­tuu mie­len so­pu­koi­hin. Sa­mal­la syk­sy tuo muis­tu­tuk­sen ka­to­a­vai­suu­des­ta. Ny­ky­het­keen tu­lee luo­pu­mi­sen var­jo. Sil­loin se, mikä on mer­ki­tyk­sel­lis­tä, näyt­tää suu­rem­mal­ta ja pai­na­vam­mal­ta, ja mikä on vä­hem­män mer­ki­tyk­sel­lis­tä, näyt­täy­tyy en­tis­tä pie­nem­pä­nä.

Elä­mä ei ole pel­käs­tään ar­kis­ta me­ne­mis­tä tai iloa ja va­loa, vaan myös luo­pu­mis­ta. Myös py­häin­päi­vä muis­tut­taa elä­män ra­jal­li­suu­des­ta. Sil­loin muis­tel­laan lä­hei­siä ih­mi­siä, jot­ka on kut­sut­tu pois kes­kuu­des­tam­me. Syk­syi­sen il­lan ver­hou­tu­es­sa pi­me­ään va­lai­se­vat lu­ke­mat­to­mat kynt­ti­lät hau­taus­maat. Rak­kait­ten ih­mis­ten muis­tok­si sy­ty­te­tään kynt­ti­löi­tä mer­kik­si kai­pauk­ses­ta ja ikä­väs­tä.

Juu­ri nyt joi­den­kin ih­mis­ten sil­mien edes­sä on su­run su­mu­ver­ho lä­hei­sen ih­mi­sen pois­me­non joh­dos­ta. Sen läpi voi ol­la mah­do­ton­ta kat­soa, mil­tä huo­mi­nen näyt­tää. Kai­pauk­ses­sa me saam­me pyy­tää loh­du­tus­ta Ju­ma­lal­ta. Kynt­ti­löi­den sam­mut­tua hau­doil­la pi­mey­den yl­le jää hei­jas­tus val­keu­den sa­no­mas­ta, joka on kuo­le­maa vä­ke­väm­pi.

Evan­ke­liu­mi avaa tien ikui­seen elä­mään Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa. Us­kos­sa pois­nuk­ku­nut­ta muis­ta­es­sa mie­les­sä on toi­vo ja lu­paus jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä. Sii­hen as­ti Ju­ma­la on lu­van­nut ol­la lä­hel­lä, voi­ma­na ja tur­va­na.

Va­pah­ta­ja pu­huu vuo­ri­saar­nas­saan roh­kai­sun ja loh­du­tuk­sen sa­noil­la, jot­ka ovat tar­jol­la kai­kil­le. On­nel­li­sia ovat mur­heel­li­set, sil­lä he saa­vat loh­du­tuk­sen. On­nel­li­sia ovat kär­si­väl­li­set, sil­lä he pe­ri­vät val­ta­kun­nan. On­nel­li­sia ovat ne, jot­ka kai­paa­vat Ju­ma­laa. He saa­vat näh­dä, et­tä Ju­ma­la muut­taa kai­ken hy­väk­si. (Matt. 5:1–12).

On­pa elä­män­ti­lan­teem­me mil­lai­nen ta­han­sa, ym­pä­röi­pä maa­il­maam­me mil­lai­set pai­neet, su­rut tai mur­heet ta­han­sa, tuos­ta lu­pauk­ses­ta voi saa­da voi­maa kat­soa eteen­päin.

Syk­sy las­kee kä­ten­sä

vai­ni­oi­den pääl­le,

tuu­len ka­hi­sut­ta­mat leh­det va­ri­se­vat,

var­jot pi­te­ne­vät.

Il­ta­rus­ko vär­jää

syk­sy­tai­vaan,

ke­sän lois­to ka­to­aa,

kel­lon­vii­sa­reil­la ohi­kii­tä­vä päi­vä

lyö men­nei­tä het­kiä.

Kai­paus syk­kii

met­sän reu­naan

sii­vi­löi­ty­vis­sä sä­teis­sä.

Is­tun hil­jai­suu­teen,

odo­tan het­keä jol­loin kaik­ki

vaih­tuu uu­dek­si.

Puut vih­rey­des­tä huo­ju­vat,

ja ok­sis­tos­sa

he­läh­tää ilo.

Vau­la Es­ke­li