Pau­li Tah­ko­la

Joku his­to­ri­oit­si­ja eh­dot­ti, et­tä 1900-luku voi­tai­siin ni­me­tä ma­sen­nuk­sen vuo­si­sa­dak­si. Eh­dot­tai­sin nyt täs­sä, et­tä 2000-luku voi­tai­siin ni­me­tä pe­lon vuo­si­sa­dak­si. Jos oman elä­män pik­ku­pe­lot lop­pu­vat kes­ken, maa­il­man­ta­pah­tu­mis­ta voi am­men­taa mie­lin mää­rin uut­ta ah­dis­tel­ta­vaa.

Erääs­sä mie­len­kiin­toi­ses­sa kes­kus­te­lus­sa jäi mie­leen mies, joka ker­toi lap­sen­sa tul­leen kou­lus­ta ja sa­no­neen: ”Ei kan­na­ta opis­kel­la. Ei oo mi­tään toi­voa. Kou­lus­sa sa­not­tiin niin.”

Tie­ten­kään kou­lus­sa ei ol­lut sa­not­tu niin. Kou­lus­sa oli vain pu­hut­tu niin pal­jon uh­ka­ku­vis­ta ja ka­tast­ro­feis­ta, et­tä lap­si oli teh­nyt tun­nel­mis­ta yh­teen­ve­don.

Mi­nu­a­kin pe­lot­taa. Ei niin, et­tei­kö toi­voa oli­si. Oi­ke­as­taan olen täyn­nä toi­voa. Mut­ta ai­na kun kuu­lee mon­ta su­rul­lis­ta ta­ri­naa lä­hi­pii­ris­tään tai on val­miik­si vä­sy­nyt tai ereh­tyy yöl­lä mie­tis­ke­le­mään synk­kiä asi­oi­ta, pe­lot­taa.

Mikä si­nua pe­lot­taa? An­nas kun ar­vaan: On­net­to­muus? Et­tä lä­hei­sen elä­mä ajau­tuu har­ha­po­luil­le? Et­tä joku hyl­kää si­nut? Et­tä jäät yk­sin? Joku lii­an jän­nit­tä­vä tai pe­lot­ta­va ti­lan­ne? Sai­raus? Et­tä Ve­nä­jän tai Kii­nan ta­pai­set jul­muu­det ja ki­du­tus ulot­tu­vat jos­kus tän­ne? Tu­le­vai­suu­den ka­tast­ro­fi luon­nos­sa tai elin­mah­dol­li­suuk­sis­sa?

Huo­maat­ko, et­tä olen täs­sä hyvä! Voi­sin kek­siä li­sää ah­dis­tel­ta­vaa ja jat­kaa tätä pel­ko­lis­taa mon­ta si­vua. Olet­ko it­se yh­tä tai­ta­va.

Kun ol­tiin pie­niä lap­sia ja il­lal­la pe­lot­ti, mikä aut­toi? – Jos sai sa­noa pel­kon­sa isäl­le tai äi­dil­le, joka pu­hui jo­ta­kin rau­hoit­ta­vaa. Jos isä, äi­ti tai joku muu lau­loi il­ta­lau­lun tai joku soit­ti sen pi­a­nol­la. Jos pyy­det­tiin ja an­net­tiin an­teek­si ja lu­et­tiin il­ta­ru­kous. Jos oli va­lot pääl­lä tai joku lä­his­töl­lä niin, et­tä sen kuu­li tai näki.

Mikä es­tää käyt­tä­mäs­tä sa­mo­ja kons­te­ja? Ai­kui­sen elä­mäs­sä joku koh­ta voi kai­va­ta pien­tä "mo­daa­mis­ta". Eh­kä rau­hoit­ta­van lau­lun saa kuu­lu­maan kän­ny­käs­tä. Eh­kä isä ei enää tule aut­ta­maan il­ta­ru­kouk­ses­sa. Eh­kä rau­hoit­ta­va lu­ke­mi­nen, ku­ten joku mu­ka­va kir­ja tai Päi­vä­mies, kor­vaa äi­din rau­hoit­ta­vat va­kuut­te­lut, jot­ka päät­tyi­vät sa­noi­hin ”…iha var­mas­ti ei oo käär­mei­tä tää­lä, nyt nu­kut vaa iha rau­ha­sa”. Jos ke­tään ei ole sa­mas­sa asun­nos­sa, eh­kä hy­vä­nyön­vies­ti jol­le­kin ys­tä­väl­le voi kor­va­ta sen.

Vie­lä yk­si idea: lap­sil­ta voi­si va­ras­taa sen tai­pu­muk­sen, et­tä pyy­tää tur­vaa vain täl­le yöl­le ja eh­kä huo­mi­sel­le. Mui­ta tu­le­via päi­viä ei kan­na­ta pe­lä­tä ikään kuin val­mis­te­le­va­na etu­kä­teis­työ­nä.

Luin haus­kas­ta tut­ki­muk­ses­ta. Siis haus­kas­ta mi­nul­le mut­ta ei tut­ki­mus­hen­ki­löil­le. Sii­nä al­tis­tet­tiin käär­me­kam­moi­sia ih­mi­siä käär­meil­le.

Ide­a­na oli kar­toit­taa ko­e­hen­ki­löi­den pel­ko­ja ja tun­te­muk­sia etu­kä­teen. Sit­ten an­net­tiin ”pa­him­man ta­pah­tua” eli käär­mei­tä kam­mo­a­vat ih­mi­set jou­tui­vat kas­vok­kain käär­meen kans­sa. Ja lo­puk­si kar­toi­tet­tiin taas tun­teet ja pe­lot.

Tu­lok­set voi­tai­siin tii­vis­tää pik­ku­poi­kien klas­si­seen jäl­ki­näy­tös­lau­see­seen ”Ei se ol­lu ees niin paha".

Useim­mat ko­e­hen­ki­löt yl­lät­tyi­vät sii­tä, et­tä etu­kä­teis­pel­ko oli oi­ke­as­taan pa­hem­pi kuin it­se asia.

Eli pa­la­taan hy­vin van­haan to­tuu­teen, jota ei voi lii­kaa it­sel­leen tois­taa:

”Äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet.” (Matt. 6:34.)