En­sim­mäi­ses­sä blo­gi­teks­tis­sä­ni poh­din, min­kä­lai­sen ku­van it­ses­tä­ni piir­rän maa­il­mal­le. En ha­lun­nut piir­tää kiil­to­ku­vaa. En ha­lun­nut kui­ten­kaan pu­hua lii­kaa tus­kas­ta, ki­vus­ta ja ro­soi­suu­des­ta. Ha­lu­sin ol­la re­hel­li­nen. Mon­ta ker­taa mie­tim­me yh­des­sä toi­mi­tuk­sen väen kans­sa, mikä on so­pi­vaa jul­kais­ta ja mis­sä koh­din on tär­ke­äm­pää suo­jel­la mi­nun tai lä­heis­te­ni yk­si­tyi­syyt­tä.

Tämä mat­ka blo­gis­ti­na on ol­lut an­toi­sa. Olen ope­tel­lut ar­mol­li­suut­ta it­se­ä­ni koh­taan, kun en ole pys­ty­nyt ker­ran kuu­kau­des­sa tuot­ta­maan teks­tiä. Toi­si­naan elä­mä on ol­lut niin täyt­tä. Toi­si­naan on ol­lut vai­kei­ta krii­sin ai­ko­ja, jois­ta ei ole tuo­reel­taan ol­lut vii­sas­ta kir­joit­taa. On ol­lut ilo ja­kaa elä­mää laa­jem­mal­le jou­kol­le. Pa­laut­teet säh­kö­pos­teil­la, vies­teil­lä ja kas­vok­kain koh­taa­mi­sis­sa ovat läm­mit­tä­neet. Ne ovat ol­leet pa­ras vas­ta­lah­ja kir­joit­ta­jal­le.

Yk­si uu­si tut­ta­va sa­noi Ra­nu­an opis­to­seu­rois­sa, et­tä tun­tuu niin kuin tun­ti­sin si­nut jo blo­gi­teks­tien pe­rus­teel­la. Se tun­tui mu­ka­val­ta. Mo­nen­lai­sis­ta elä­män­ti­lan­teis­ta lu­ki­jat ovat ko­ke­neet sa­mais­tu­mi­sen tun­tei­ta. Lo­pul­ta ih­mi­syys on yh­teis­tä ja yh­dis­tä­vää. Meis­sä on kai­kis­sa sama tun­tei­den kir­jo elä­mä­no­sas­tam­me riip­pu­mat­ta. Sama ydin­tar­ve löy­tää yh­teyt­tä ih­mis­ten kans­sa.

Jos­sain vai­hees­sa hok­sa­sin, et­tä lä­hes jo­kai­ses­sa blo­gi­teks­tis­sä­ni yk­si­näi­syy­den ja ki­vun tee­ma kul­kee mu­ka­na. Mie­tin, et­tä yk­si­näi­syys­hän on jol­lain muo­toa kul­ke­nut mi­nun elä­mäs­sä­ni mu­ka­na ai­na muo­dos­sa tai toi­ses­sa. Kui­ten­kin ai­na mi­nul­la on ol­lut ka­ve­rei­ta tai ys­tä­viä, jo­ten moni ei vält­tä­mät­tä ole mi­nun ko­ke­mus­ta­ni ar­van­nut. Ro­sen-te­ra­pi­an myö­tä olen va­pau­tu­nut ra­ken­ta­maan ai­dom­paa yh­teyt­tä ih­mi­siin, joka ei pe­rus­tu miel­lyt­tä­mi­seen vaan re­hel­li­syy­teen. Yk­si­näi­syy­den tun­ne on häl­ven­nyt, kun enää ei tar­vit­se jää­dä min­kään asi­an tai tun­teen kans­sa yk­sin, kun ai­na voin ker­toa jol­le­kin.

Myös sink­kuu­den ki­pua olen vuo­dat­ta­nut teks­teis­sä­ni. Yh­tä ai­kaa, kun olen ko­ke­nut, et­tä Ju­ma­la on run­saas­ti siu­nan­nut mi­nun elä­mää it­sel­li­se­nä, on het­kit­täin kai­paus omas­ta rak­kaas­ta puo­li­sos­ta kir­pais­sut. Nyt, kun kat­son elä­mää­ni taak­se­päin, näen, kuin­ka rik­kaan elä­män olen tä­hän as­ti saa­nut elää. Kah­dek­san vuot­ta La­pis­sa, Pal­las-tun­tu­rei­den mai­se­mis­sa, luon­non­lä­heis­tä elä­mää elä­en ja ko­ti­sii­o­nin rak­kau­des­sa kyl­pien. Ei ol­len­kaan hul­lum­paa! On ol­lut ilo ker­toa myös teil­le lu­ki­joil­le luon­to­ko­ke­muk­sis­ta ja Lap­pi-elä­mäs­tä. Luon­to kom­pen­soi elä­män ki­vuis­sa ja an­taa voi­maa jat­kaa mat­kaa.

Nyt elä­mäs­sä­ni on kään­ty­nyt uu­si sivu. Kaik­ki­val­ti­as ja kaik­ki­voi­pa, kek­se­li­äs, ra­kas­ta­va ja ri­kas Tai­vaan Isä on an­ta­nut mi­nun rin­nal­le­ni us­ko­vai­sen saat­to­mie­hen, maa­il­man iha­nim­man mie­hen! Ju­ma­lan joh­da­tus­ta ih­me­tel­len ja sii­hen luot­ta­en olem­me al­ka­neet seu­rus­te­le­maan. Olen saa­nut rin­nal­le her­kän, avoi­men, re­hel­li­sen, huo­maa­vai­sen, sy­väl­li­sen ja sy­dä­mel­li­sen ih­mi­sen. Pie­ne­nä ih­mi­se­nä en kos­kaan osan­nut näin iha­naa mies­tä mi­nul­le edes pyy­tää. Sa­ven­va­la­ja on ki­pu­jen­kin kaut­ta muo­van­nut meis­tä juu­ri sel­lai­sia kuin olem­me, so­pi­via toi­sil­lem­me.

Yh­tei­sen us­kon pe­rus­tal­le on tur­val­lis­ta suun­ni­tel­la myös tu­le­vai­suut­ta. Kun kak­si va­ja­vais­ta ih­mis­tä al­kaa so­vit­ta­maan elä­mää yh­teen, tar­vi­taan pal­jon an­teek­si­an­ta­mus­ta ja kes­kus­te­lua. Evan­ke­liu­mi on­kin ol­lut vä­lil­läm­me run­saas­ti käy­tös­sä, ja se on an­ta­nut pal­jon voi­maa. Nyt mi­nul­la on ra­kas ih­mi­nen, joka joka il­ta siu­naa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Tämä uu­si elä­män­vai­he on li­sän­nyt luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta!

Läm­pi­mät kii­tok­set jo­kai­sel­le pa­laut­teis­ta ja mi­nun puo­les­ta­ni ru­koi­le­mi­ses­ta! Toi­von jo­kai­sel­le lu­ki­jal­le­ni Ju­ma­lan siu­naus­ta elä­mään. Ju­ma­lan siu­naus on sy­vim­mil­tään sitä, et­tä saa Ju­ma­lan lap­sen osan ja var­jel­tuu hä­nen lap­se­naan ar­mo­val­ta­kun­nas­sa.