Tär­keys­jär­jes­tys, en­si­si­jai­suus ja etu­si­ja ovat mää­ri­tel­miä pal­jon käy­te­tyl­le pri­o­ri­teet­ti-sa­nal­le. Pri­o­ri­soin­ti on esi­mer­kik­si eri­lais­ten asi­oi­den, kä­sit­tei­den ja ar­vo­jen lait­ta­mis­ta tär­keys­jär­jes­tyk­seen, etu­si­jais­ta­mis­ta.

Ke­sä­lo­man al­ka­es­sa kir­joi­tin pu­he­li­mee­ni muis­ti­lis­taa asi­ois­ta, jot­ka olin aja­tel­lut teh­dä. Lis­tal­la oli ta­lon maa­laus­ta, au­ton huol­toa ja va­ras­ton sii­vous­ta. Kaik­kia asi­oi­ta en enää muis­ta, en­kä pys­ty tar­kis­ta­maan, kos­ka pu­he­li­me­ni ha­jo­si lo­ma­reis­sun ai­ka­na.

To­te­an tätä kir­joit­ta­es­sa­ni lo­ma­ni lop­pu­puo­lel­la, et­tä lis­tal­la ol­leet hom­mat tu­li­vat hoi­det­tua vain osit­tain. On­nek­si mi­kään asia ei ol­lut niin eh­do­ton, et­tä sen te­ke­mät­tä jät­tä­mi­nen oli­si ai­heut­ta­nut ka­tast­ro­fin. Saim­me kui­ten­kin viet­tää laa­du­kas­ta ai­kaa koko per­heel­lä, mikä oli meil­le ke­sä­lo­man kan­nal­ta tär­kein­tä.

Töi­den al­ka­es­sa mi­nua odot­taa pit­kä lis­ta lu­ke­mat­to­mia säh­kö­pos­te­ja, jot­ka pi­täi­si kaik­ki käy­dä läpi ja hoi­del­la asi­an­mu­kai­ses­ti. Ura­kas­ta sel­vi­ää, kun va­lit­see vii­si tär­kein­tä hom­maa ja kir­joit­taa ne muis­ti­oon. Aloit­ta­es­sa­ni tär­keim­mis­tä asi­ois­ta saan työt käyn­tiin su­ju­vas­ti. Mui­ta vä­hem­män tär­kei­tä teh­tä­viä voin sit­ten ajoit­taa so­pi­viin vä­lei­hin.

Elä­mään liit­ty­viä asi­oi­ta voi­daan tar­kas­tel­la useis­ta nä­kö­kul­mis­ta. Eri­lais­ten ar­vo­jen sa­no­taan oh­jaa­van ih­mis­ten toi­min­taa. Ar­vo tar­koit­taa mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä. Kun jo­kin asia on mer­kit­se­vä, sen voi­daan to­de­ta ole­van ar­vo­kas.

Mikä si­nul­le on tär­kein­tä juu­ri täl­lä het­kel­lä? Esi­tin tä­män ky­sy­myk­sen lap­sel­le­ni kah­den­kes­ki­ses­sä kes­kus­te­lus­sam­me. Men­nä­kö pe­rä­huo­nee­seen kuu­lok­keet kor­vil­la kat­so­maan esi­mer­kik­si vi­de­oi­ta sil­loin kun olo­huo­nees­sa kuu­luu live-seu­rat? En­tä on­ko har­ras­tus niin mer­ki­tyk­sel­li­nen, et­tä sitä on pak­ko läh­teä te­ke­mään juu­ri sil­loin kun sai­sim­me ky­lään odo­tet­tu­ja vie­rai­ta – ja jat­ket­ta­va yön pik­ku­tun­neil­le as­ti ai­kai­ses­ta aa­mu­he­rä­tyk­ses­tä vä­lit­tä­mät­tä?

Eräs hen­ki­lö ker­toi mi­nul­le, kuin­ka hän oli ai­na aja­tel­lut per­heen ol­leen hä­nel­le tär­kein ar­vo ja kor­kein pri­o­ri­teet­ti. Per­het­tään hän ei kui­ten­kaan eh­ti­nyt juu­ri nä­ke­mään jou­tu­es­saan työs­ken­te­le­mään pit­kiä ai­ko­ja toi­saal­la. Pa­la­tes­saan työ­reis­suil­ta jat­koi hän usein suo­raan har­ras­tus­ten­sa pa­riin. Ker­ran saa­pu­es­saan pit­käs­tä ai­kaa ko­tiin hän ha­vah­tui kuin unes­ta huo­ma­tes­saan las­ten­sa kas­va­neen ja van­him­pien heis­tä val­mis­te­le­van jo muut­toa omil­leen. Ha­vah­duk­sen seu­rauk­se­na pri­o­ri­tee­tit jou­tui­vat tuon hen­ki­lön elä­mäs­sä uu­teen va­loon. Se mitä hän oli us­ko­tel­lut it­sel­leen ai­kai­sem­min ei ol­lut­kaan pi­tä­nyt paik­kaan­sa.

Ou­to tyyp­pi, rei­lu ka­ve­ri, ra­kas ys­tä­vä, pa­hin vas­tus­ta­ja, hy­vän­päi­vän­tut­tu, ul­ko­paik­ka­kun­ta­lai­nen ja mei­kä­läi­nen voi­vat toi­mia kä­sit­tei­nä luo­ki­tel­les­sam­me koh­taa­mi­am­me ih­mi­siä. Mi­hin tär­keys­jär­jes­tyk­seen lait­tai­sin nämä suh­tees­sa it­see­ni? Ke­nen koh­dal­le py­säh­tyi­sin jut­te­le­maan ja ke­nel­le vain nyök­käi­sin ter­veh­dyk­sek­si? En­tä ovat­ko jot­kut näis­tä sel­lai­sia, joi­den koh­taa­mis­ta pyr­ki­sin vält­te­le­mään?

Ih­mis­ten luo­kit­te­lu ja aset­ta­mi­nen tär­keys­jär­jes­tyk­seen on usein tie­dos­ta­ma­ton, mie­les­säm­me ta­pah­tu­va il­miö. Mat­teuk­sen evan­ke­liu­miin tal­ti­oi­dun Vuo­ri­saar­nan ope­tus saat­taa he­rä­tel­lä mei­tä nä­ke­mään asi­at uu­sin sil­min: “Jos te ra­kas­tat­te nii­tä, jot­ka ra­kas­ta­vat tei­tä, min­kä pal­kan te sii­tä an­sait­set­te? Ei­vät­kö pub­li­kaa­nit­kin tee niin? Jos te ter­veh­dit­te vain ys­tä­vi­än­ne, mitä eri­no­mais­ta sii­nä on? Ei­vät­kö pa­ka­nat­kin tee niin?”

Kaik­kein tär­kein­tä asi­aa, elä­vää us­koa, ei voi mi­ta­ta mil­lään ar­vo­as­tei­kol­la. Sen kurs­si ei heik­ke­ne maa­il­man­ta­lou­den hei­lah­te­lu­jen seu­rauk­se­na. Aar­teis­ta suu­rim­man, ikui­sen elä­män osal­li­suu­den saa jo­kai­nen ih­mi­nen vas­taa­not­taa ja omis­taa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti sy­dä­men us­kol­la. Tä­män asi­an oli myös van­ha Paa­va­li pri­o­ri­soi­nut yk­kö­sek­si oh­jeis­ta­es­saan nuor­ta seu­raa­jaan­sa Ti­mo­teus­ta: “Säi­ly­tä us­ko ja hyvä oma­tun­to! Jot­kut ovat sen hy­län­neet ja ovat haak­si­rik­kou­tu­neet us­kos­saan.”

Käy­tän­nös­sä elä­mäs­säm­me etu­si­jan saa kul­loin­kin se, mil­le pää­täm­me an­taa huo­mi­om­me. Nyt mi­nul­le on en­si­si­jais­ta vii­meis­tel­lä teks­ti­ni ja lä­het­tää tämä verk­ko­leh­den toi­mi­tuk­seen.