JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Sai­raa­la­reis­su­ja, uu­pu­mus­ta ja ar­mol­li­suut­ta

Nykyiset blogit
26.11.2016 6.26

Ik­ku­nan al­la kont­taa pik­ku­ve­li, ja hä­nen pe­räs­sään tu­lee myö­tä­tun­toi­nen iso­ve­li. Mo­lem­mil­la on toi­ses­sa ja­las­saan ken­kä, toi­ses­sa pelk­kä vil­la­suk­ka ja pie­nem­mäl­lä on sen al­la myös kip­si. Mo­lem­mil­la lap­sil­la on jal­ko­jen syn­nyn­näi­set vir­he­a­sen­not, kam­pu­ra­ja­lat.

Pie­nem­män po­jan en­sim­mäi­nen kip­si­hoi­to­jak­so on juu­ri al­ka­nut. Olim­me eh­ti­neet mie­he­ni kans­sa jo aja­tel­la, et­tä po­jan kam­pu­ra­ja­lal­le ei teh­täi­si vie­lä mi­tään, mut­ta lää­kä­ri soit­ti ja ker­toi, et­tä kip­si­hoi­to pi­täi­si aloit­taa mah­dol­li­sim­man pian, mie­lel­lään heti.

Per­hees­säm­me on elet­ty sama ti­lan­ne, kip­saus- ja leik­kaus­hoi­to­jen aloi­tus, yh­dek­sän ker­taa ai­em­min­kin, sil­lä kai­kil­le nel­jäl­le lap­sel­lem­me on pe­riy­ty­nyt nämä kä­sien ja jal­ko­jen vir­he­a­sen­not. On ol­lut hie­noa huo­ma­ta, kuin­ka so­peu­tu­vai­sia lap­set ovat­kaan. Vaik­ka it­seä on mie­ti­tyt­tä­nyt al­kuun ai­na tuo eri­lai­nen ar­ki, he ovat ot­ta­neet sen vas­taan yl­lät­tä­vän hy­vin. Lap­si osaa elää sii­nä het­kes­sä, it­se sitä on jou­tu­nut opet­te­le­maan. Lap­set ovat mah­ta­via opet­ta­jia!

Kun päi­vät olen ko­to­na nuo­rim­mai­sen kans­sa isom­pien ol­les­sa kou­lus­sa, sitä mo­nes­ti py­säh­tyy miet­ti­mään, kuin­ka nämä las­ten sai­rau­det ovat lä­hen­tä­neet mei­tä per­hee­nä ää­ret­tö­män pal­jon. Elä­mäs­sä asi­at ovat kuin it­ses­tään saa­neet uu­den tär­keys­jär­jes­tyk­sen. On ol­lut tär­ke­ää ol­la läs­nä, an­taa ai­kaa. Teh­dä asi­oi­ta yh­des­sä. Ei ol­la las­ket­tu sitä, kuin­ka pal­jon meil­lä van­hem­mil­la on omaa ai­kaa, kum­pi saa mil­loin­kin va­paa­il­lan. Sen on kyl­lä saa­nut ai­na, kun on sil­tä tun­tu­nut. Enem­män on mie­tit­ty sitä, mil­loin per­hee­nä tar­vit­sem­me eri­lais­ta ai­kaa. Sitä, mil­loin on hyvä jät­tää ko­ti­työt ja ar­ki ja vain vaih­taa mai­se­maa.

Vaik­ka elä­mäs­sä on hyvä kat­soa eteen­päin, tu­lee sil­ti jos­kus ai­ko­ja, jol­loin mie­tin men­nei­tä vuo­sia. Nii­tä ai­ko­ja, kun kol­me van­hin­ta las­tam­me oli­vat vie­lä pie­niä. Asuim­me sil­loin paik­ka­kun­nal­la, jos­sa ei ol­lut vie­lä oi­kein tut­tu­ja. Ei tien­nyt paik­kaa, mi­hin vie­dä lap­sia hoi­toon, kun sai­raa­la­reis­su­ja oli pal­jon. Toi­saal­ta ajat­te­li ole­van­sa niin vah­va, et­tä pär­jäi­si, vaik­ka kaik­ki lap­set kul­ki­vat­kin mu­ka­na.

Jäl­keen­päin, kun ar­ki oli jo rau­hoit­tu­nut, tuli tuo vuo­sien ai­ka­na ker­ty­nyt vä­sy­mys yh­te­nä ry­säyk­se­nä pääl­le. Elä­mä tun­tui ah­dis­ta­val­ta. Ei voi­nut elää kuin päi­vän ker­ral­laan. Ei näh­nyt elä­mäs­sä min­kään­lais­ta iloa, kaik­ki tun­tui kaa­tu­van pääl­le. Olin ih­meis­sä­ni it­se­ni kans­sa. En tien­nyt, kuin­ka oli­si täy­ty­nyt toi­mia. Minä, joka olin pär­jän­nyt elä­män vai­keim­pi­na­kin het­ki­nä, en yh­täk­kiä pys­ty­nyt läh­te­mään ko­toa juu­ri min­ne­kään.

Pik­ku­hil­jaa ym­mär­sin ava­ta suu­ni omal­le puo­li­sol­le. Tun­tui hel­pot­ta­val­ta saa­da sa­not­tua, kuin­ka vä­sy­nyt olin. Tun­tui hel­pot­ta­val­ta, et­tä hän ym­mär­si. Vä­hi­tel­len huo­ma­sin, kuin­ka mo­nel­la muul­la­kin hy­vin­kin lä­hei­sel­lä ih­mi­sel­lä oli elä­mäs­sään ol­lut sa­man­lai­sia ai­ko­ja. En yh­täk­kiä enää ol­lut­kaan yk­sin. Huo­ma­sin, kuin­ka tär­ke­ää on löy­tää ih­mi­siä, ver­tai­si­aan, joil­le voi pu­hua elä­män ki­pu­koh­dis­ta. Käy­dä läpi elä­män vai­kei­ta ai­ko­ja il­man, et­tä tar­vit­see miet­tiä, ym­mär­tää­kö hän.

Aloin kuin huo­maa­mat­ta löy­tää elä­mää­ni iloa, pääs­tä ta­kai­sin ja­loil­le­ni. Tuli vä­lil­lä het­kiä, jol­loin tun­sin taas it­se­ni uu­pu­neek­si. En väit­tä­nyt it­sel­le­ni ole­va­ni kai­ken­kes­tä­vä äi­ti, riit­ti, et­tä olin äi­ti. An­noin vä­sy­myk­sen tul­la. Ja ajal­laan se myös meni. Noi­ta uu­pu­mi­sen het­kiä tuli ai­na vain har­vem­min. Olin op­pi­nut it­ses­tä­ni pal­jon ja olin op­pi­nut ole­maan it­sel­le­ni myös ar­mol­li­nen.

On ol­lut ih­meel­lis­tä huo­ma­ta, vä­lil­lä niin haas­ta­van­kin ar­jen kes­kel­lä, mi­ten voi­mak­kail­la kä­si­var­sil­la mei­tä on kan­net­tu. Niin mo­net ru­kouk­set ovat läh­te­neet tai­vaal­li­sen Isän puo­leen. Mo­net, mo­net pyyn­nöt on kuul­tu, on ol­lut pal­jon ai­het­ta kii­tok­seen.

Ni­mi­merk­ki "Ar­mol­li­suus on tär­ke­ää"

Päivämiehen Vierasblogi
29.2.2020

Jee­sus sa­noo: "Koot­kaa it­sel­len­ne aar­tei­ta tai­vaa­seen. Siel­lä ei koi ei­kä ruos­te tee tu­ho­jaan ei­vät­kä var­kaat mur­tau­du si­sään ja va­ras­ta. Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on myös sy­dä­me­si." Matt. 6:20-21

Viikon kysymys