Paketeissa oli valkoisella pohjalla kirkkaan punaisia kristallimaljan kuvilla varustettuja tarroja. Niitä oli jokaisella sivulla. Maljojen alla oli lisäksi tekstitarroja, joissa luki ”särkyvää, käsiteltävä varoen.” Kyseisten pakettien käsittelyohjeet tulivat mieleen lähes viidenkymmenen vuoden takaa – älä syydä, älä jätä alimmaiseksi, käsittele varoen.
Lähettäjä luotti paketin kuljetuksen postin haltuun. Hän luotti myös, että tuote kuljetetaan ehjänä perille. Vastaanottaja odotti saavansa juuri sellaisen tuotteen kuin oli tilannut, ehyenä. Minun tehtäväni postin kuljettajana oli huolehtia, että tuote ei mene rikki käsittelyn ja kuljetuksen aikana. Kaikkien kolmen, lähettäjän, kuljettajien ja vastaanottajan tavoitteet olivat samat: älä riko särkyvää.
Hain vastikään postista paketin, jossa oli kyseiset herkästi särkyvän tuotteen merkit. Tällä kertaa olin paketin vastaanottaja. Sain tuotteen haltuuni ehyenä.
Kuinka hyvin tuo merkki sopisi meihin kaikkiin, siis ihmisiin? Miten kohtelemme toisiamme? Muistammeko, että ympärillämme on paljon särkyvää?
Koulukiusaaminen puhuttaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Muistelen, että sitä oli jo 1960-luvulla, silloin kun minä ja ikäluokkani olimme pikkukoululaisia. Silloin sitä ei kuitenkaan tunnistettu yhtä hyvin kuin nykyisin. Ehkä ei myös ymmärretty, miten syvät jäljet kiusaaminen jättää lapseen ja usein myös hänen vanhempiinsa, jotka joutuivat läheltä seuraamaan, usein voimattomina, kuinka heidät ja heidän lapsensa rikotaan.
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kiusaamisesta puhutaan paljon. Näyttää siltä, että se ei rajoitu pelkästään koululaisiin, herkässä iässä oleviin lapsiin. Sitä kerrotaan olevan myös työpaikoilla. Puhutaan työpaikkakiusaamisesta.
Joskus mietin, onko olemassa niin vahvoja ihmisiä, jota kiusaaminen ei satuta. Ikään kuin olisi ihmisiä, jotka olisivat vahvempaa kristallia. Henkilöitä, joita voi syytää ja syyttää, heitellä kivillä ja puhua perättömiä ilkeyksiä selän takana. Kiusata.
Uskon, että kukaan ei kestä loputtomiin ilkeyksien ja kiusaamisen kohteena olemista. Jossain vaiheessa kristalli särkyy.
Joskus arvoesineitä yritetään korjata. Saattaahan se onnistuakin. Lopputulos voi olla niin hyvä, että siitä voi hyvin päätellä, mitä esine oli ennen särkymistään. Mutta korjauksen jälkiä on vaikeaa peitellä. Vähäiselläkin katselemisella voi todeta, että se on ollut rikki, sitä on yritetty korjata, mutta jäljet jäivät näkyviin.
”Elämän jäljet pientareelle piirtyvät,” kerrotaan meille monille tutussa laulussa Kahden maan kansalainen. Elämä, vuodet ja vuosikymmenet jättävät meihin jälkiään, arpia. Joistain niistä saatamme olla jopa ylpeitä. Kaikki arvet eivät vaikuta niin voimakkaasti, että traumatisoisivat elämäämme. Monista elämän jäljistä uskallamme kertoa ystäville ja ehkä erilaisissa kohtaamisissa jopa lähes tuntemattomille ihmisille.
Keskuudessamme on myös heitä, jotka eivät jaksa eivätkä uskalla kertoa särkymisistä, jotka ovat jossain syvällä, sisällään, sielussa. Vuosia ja vuosikymmeniä kestäneiden kiusaamisten seurauksena luottamus ihmisiin on mennyt. Arvet ovat jossain muiden silmiltä näkymättömissä.
Ne ovat kuitenkin olemassa. Ne saattavat olla mielessä päivittäin, raskauttaa elämää päivästä ja vuodesta toiseen. Niitä on korjattu ja yhä korjataan. Mutta jos on pahoin särkynyt, korjaaminen on vaikeaa ja hidasta. Ja kaiken jälkeen jäävät vieläkin arvet.
Tuo tarra, ”särkyvää,” muistuttaa minua joka kerta kun sen näen. Se sopisi niin hyvin näkyviin meidän jokaisen kehoon muistuttamaan, että kohtelemme toisiamme, tuttuja ja tuntemattomia hyvin. ”Särkyvää, käsiteltävä varoen.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys