Syn­nyin vuon­na 1949 Ou­lus­sa us­ko­vai­seen per­hee­seen. Van­hem­pa­ni oli­vat löy­tä­neet elä­vän us­kon en­nen so­tia ja avi­oi­tu­neet tal­vi­so­taa edel­tä­vä­nä ke­sä­nä. Ko­ti­ni oli tur­val­li­nen, siel­lä an­net­tiin rik­ko­muk­set an­teek­si ja ope­tet­tiin, mikä on oi­kein ja vää­rin. Oli tur­val­lis­ta men­nä yö­le­vol­le, kun lu­et­tiin il­ta­ru­kous ja äi­ti ja isä siu­na­si­vat evan­ke­liu­mil­la.

Mur­ro­si­käi­se­nä maa­il­ma al­koi näyt­tää hou­kut­ta­val­ta. Vaik­ka oma­tun­to muis­tut­ti mo­nis­ta vää­ris­tä asi­ois­ta, ei niis­tä us­kal­ta­nut pu­hua ja pyy­tää an­teek­si. Aloin kul­kea ka­ve­rei­den kans­sa tans­seis­sa ja ra­vin­to­lois­sa ja kiel­sin us­ko­ni. Tie­sin kui­ten­kin ai­na, et­tä olen vää­räl­lä tiel­lä. 1970-lu­vun alus­sa isä­ni sai tai­vas­kut­sun ja yk­si si­sa­ris­ta­ni me­neh­tyi. Vaik­ka per­het­tä­ni ko­e­tel­tiin näin ko­vas­ti, ei mi­nul­la ol­lut vie­lä pa­ran­nuk­seen tar­vet­ta.

Opis­ke­lu­ai­ka­na avi­oi­duim­me vai­mo­ni kans­sa. Esim­mäi­nen lap­sem­me syn­tyi sa­moi­hin ai­koi­hin, kun val­mis­tuin ko­ne­tek­ni­kok­si. As­tuin työ­e­lä­mään. Ah­dis­tuk­sis­sa ja ko­et­te­le­muk­sis­sa, joi­ta ajoit­tain koin, kään­nyin Ju­ma­lan puo­leen, mut­ta kun ti­lan­ne sel­vi­si, Ju­ma­la unoh­tui. Tun­nol­la ei ol­lut kui­ten­kaan rau­haa. Muis­tin ai­na, mis­tä olin läh­te­nyt, us­ko­vai­ses­ta ko­dis­ta. Vaik­ka jot­kut epä­us­koi­set pilk­ka­si­vat us­ko­vai­sia, en tun­nis­ta­nut niis­tä ko­ti­ni us­koa. Vaik­ka en ol­lut­kaan enää us­ko­vai­nen, nuo pil­kat tun­tui­vat pa­hal­ta. Kui­ten­kin se, et­tä mis­tä löy­dän Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, oli hä­mä­ryy­den pei­tos­sa. Luin vä­lil­lä Raa­mat­tua, vaik­ka en ym­mär­tä­nyt sii­tä juu­ri mi­tään muu­ta kuin sen, et­tä mi­nun tie­ni ei ol­lut oi­kea. Ju­ma­lan sana ja laki tun­tui­vat an­ka­ril­ta ja pe­lot­ta­vil­ta.

Ra­ken­sim­me oma­ko­ti­ta­lon ja saim­me vie­lä kak­si las­ta. Elä­mä jat­kui en­ti­seen ta­paan, mut­ta pel­ko asui kui­ten­kin sy­dä­mes­sä. Olin he­rän­neel­lä tun­nol­la. Kun toi­nen si­sa­re­ni sai tai­vas­kut­sun, pa­pin sa­nat hau­ta­jai­sis­sa tun­tui­vat koh­dis­tu­van juu­ri mi­nul­le. Us­ko­vais­ten hau­ta­jai­set oli­vat ai­em­min­kin pu­hu­tel­leet mi­nua. Myös mui­ta lä­hei­siä kuo­li. Olin juu­ri ta­pi­see­ra­mas­sa huo­net­ta, jo­kin is­kel­mä soi ra­di­os­sa, kun saim­me pu­he­lin­soi­ton, et­tä si­sa­re­ni 16-vuo­ti­as us­ko­vai­nen tyt­tö oli me­neh­ty­nyt au­to­ko­la­ris­sa.

Kol­mas kuo­le­ma muu­ta­man kuu­kau­den si­säl­lä. Mitä tämä on, mie­tin. Kuka on seu­raa­va? Kuu­lin, et­tä ty­tön isä oli teh­nyt pa­ran­nuk­sen. Hän­kö teh­nyt pa­ran­nuk­sen, tuli aja­tus mie­lee­ni. Ajat­te­lin, et­tä oli­si­ko mi­nul­la­kin mah­dol­li­suus. Toi­von ki­pi­nä oli syt­ty­nyt. Kuo­lon­ko­la­ri oli jär­kyt­tä­vä ja pu­hut­te­li mi­nua ja mo­nia mui­ta­kin. Edel­li­se­nä il­ta­na en­nen hau­ta­jai­sia it­kin tyy­ny­ni mä­räk­si ja ru­koi­lin Ju­ma­laa, et­tä oli­si­ko mi­nul­la­kin vie­lä mah­dol­li­suus teh­dä pa­ran­nus. Yöl­lä näin unen, jos­sa ha­la­sin us­ko­vais­ta si­sar­ta­ni hau­ta­jais­ti­lai­suu­des­sa.

Me­nim­me hau­ta­jai­siin, kirk­ko oli täyn­nä vä­keä. Ha­la­sin si­sar­ta­ni, ku­ten unes­sa­kin oli ta­pah­tu­nut. Muis­to­pu­hees­saan pap­pi sa­noi, et­tä "täs­tä­kään huo­nees­ta ei tar­vit­se ke­nen­kään läh­teä syn­tei­nen­sä pois”. Nuo sa­nat jäi­vät mie­lee­ni pyö­ri­mään. Kun olim­me läh­dös­sä ko­ti­mat­kal­le, ajat­te­lin mur­heel­li­sel­la mie­lel­lä, et­tä ei pa­ran­nuk­sen te­os­ta tul­lut mi­tään. On­ko mi­nun ar­mo­nai­ka­ni men­nyt ohi? Me­nin hy­väs­te­le­mään us­ko­vais­ta si­sar­ta­ni. Toi­vo­tin hä­nel­le Ju­ma­lan siu­naus­ta. Hän yl­lät­tä­en ky­syi mi­nul­ta: ”Olet­ko Sep­po aja­tel­lut, et­tä pi­täi­si teh­dä pa­ran­nus?” Vas­ta­sin, et­tä olen sitä aja­tel­lut pal­jon­kin. Si­sa­re­ni sa­noi: ”Et­si­kää en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­ta niin sii­nä kaik­ki teil­le an­ne­taan.” En oi­kein ym­mär­tä­nyt. Mis­tä pi­täi­si vie­lä et­siä?

Olim­me sii­nä käsi kä­des­sä pit­kään, en osaa sa­noa kuin­ka kau­an, ja muut odot­ti­vat jo au­tos­sa. Sie­lun­vi­hol­li­nen piti toi­ses­ta kä­des­tä kiin­ni ei­kä oli­si an­ta­nut teh­dä pa­ran­nus­ta. Ajat­te­lin, et­tä jos minä en nyt tee pa­ran­nus­ta, sitä ei eh­kä kos­kaan enää tar­jo­ta. Mie­leen tuli myös, et­tä jos ko­ti­mat­kal­la hir­vi hyp­pää au­ton eteen ja kuo­len. Ju­ma­la oli kuul­lut ru­kouk­se­ni. Si­sa­re­ni ky­syi: ”Ha­lu­at­ko us­koa syn­ti­si an­teek­si?” Ha­lu­sin us­koa. Kun si­sa­re­ni saar­na­si mi­nul­le kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, sy­dä­mel­tä pu­to­si suu­ri syn­ti­taak­ka, ilo ja rau­ha täyt­ti sy­dä­me­ni. Enää ei pe­lot­ta­nut, et­tä hir­vi hyp­pää ko­ti­mat­kal­la au­ton eteen.

Tuos­ta uu­des­ti­syn­ty­mi­se­ni päi­väs­tä on tätä kir­joit­ta­es­sa ku­lu­nut mel­kein 28 vuot­ta ai­kaa. Tuon päi­vän minä muis­tan kuin ei­li­sen päi­vän en­kä ole sitä kos­kaan ka­tu­nut. Ju­ma­la an­toi Py­hän Hen­gen to­dis­tuk­sek­si, ja suu­ret ar­mon­tun­te­mi­set. Ei jää­nyt epä­sel­väk­si, mis­tä löy­tyy Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. Tuh­laa­ja­poi­ka oli pa­lan­nut Isän ko­tiin. Maa­il­mas­sa ei ole mi­tään niin ar­vo­kas­ta et­tä vaih­tai­sin Ju­ma­lan lah­joit­ta­man us­kon sii­hen.

Us­kon myö­tä löy­tyi myös ko­ti­sii­o­ni ja pal­jon uu­sia ys­tä­viä. Koin, et­tä Ju­ma­lan siu­naus tuli myös työ­hö­ni. Ei ol­lut enää pel­koa, vaan suu­ri ilo ja rau­ha täyt­ti koko ole­muk­sen ja va­paut­ti ole­maan oma it­sen­sä ja te­ke­mään työ­tä tai­vaan Isän an­ta­min lah­join. Ar­mon­tun­te­mi­set kes­ti­vät mon­ta kuu­kaut­ta, oli help­poa ol­la us­ko­vai­nen. Sit­ten al­koi us­kos­ta elä­mi­nen, tuli myös epäi­lyk­siä, kiu­sauk­sia, syn­tiä, joka ai­na tart­tuu ja te­kee mat­kan hi­taak­si, niin kuin apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa.

Ei mi­nus­ta tul­lut kui­ten­kaan hy­vää ih­mis­tä. Tämä van­ha osa on sa­man­lai­nen kuin epä­us­koi­se­na­kin oli. Vaik­ka ei ha­lua teh­dä syn­tiä, on tai­pu­vai­nen syn­tiin aja­tuk­sin sa­noin ja te­oin. Mut­ta on­nek­si us­ko­vai­si­na saam­me ol­la ar­mah­det­tu­ja syn­ti­siä ja elää an­teek­si­an­ta­muk­sen tur­vis­sa joka het­ki.

Sep­po Kela