JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Tuh­laa­ja­po­jan ko­tiin­pa­luu

Päivämiehen vierasblogi
Nykyiset blogit
8.10.2016 6.29

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420161008062900

Syn­nyin vuon­na 1949 Ou­lus­sa us­ko­vai­seen per­hee­seen. Van­hem­pa­ni oli­vat löy­tä­neet elä­vän us­kon en­nen so­tia ja avi­oi­tu­neet tal­vi­so­taa edel­tä­vä­nä ke­sä­nä. Ko­ti­ni oli tur­val­li­nen, siel­lä an­net­tiin rik­ko­muk­set an­teek­si ja ope­tet­tiin, mikä on oi­kein ja vää­rin. Oli tur­val­lis­ta men­nä yö­le­vol­le, kun lu­et­tiin il­ta­ru­kous ja äi­ti ja isä siu­na­si­vat evan­ke­liu­mil­la.

Mur­ro­si­käi­se­nä maa­il­ma al­koi näyt­tää hou­kut­ta­val­ta. Vaik­ka oma­tun­to muis­tut­ti mo­nis­ta vää­ris­tä asi­ois­ta, ei niis­tä us­kal­ta­nut pu­hua ja pyy­tää an­teek­si. Aloin kul­kea ka­ve­rei­den kans­sa tans­seis­sa ja ra­vin­to­lois­sa ja kiel­sin us­ko­ni. Tie­sin kui­ten­kin ai­na, et­tä olen vää­räl­lä tiel­lä. 1970-lu­vun alus­sa isä­ni sai tai­vas­kut­sun ja yk­si si­sa­ris­ta­ni me­neh­tyi. Vaik­ka per­het­tä­ni ko­e­tel­tiin näin ko­vas­ti, ei mi­nul­la ol­lut vie­lä pa­ran­nuk­seen tar­vet­ta.

Opis­ke­lu­ai­ka­na avi­oi­duim­me vai­mo­ni kans­sa. Esim­mäi­nen lap­sem­me syn­tyi sa­moi­hin ai­koi­hin, kun val­mis­tuin ko­ne­tek­ni­kok­si. As­tuin työ­e­lä­mään. Ah­dis­tuk­sis­sa ja ko­et­te­le­muk­sis­sa, joi­ta ajoit­tain koin, kään­nyin Ju­ma­lan puo­leen, mut­ta kun ti­lan­ne sel­vi­si, Ju­ma­la unoh­tui. Tun­nol­la ei ol­lut kui­ten­kaan rau­haa. Muis­tin ai­na, mis­tä olin läh­te­nyt, us­ko­vai­ses­ta ko­dis­ta. Vaik­ka jot­kut epä­us­koi­set pilk­ka­si­vat us­ko­vai­sia, en tun­nis­ta­nut niis­tä ko­ti­ni us­koa. Vaik­ka en ol­lut­kaan enää us­ko­vai­nen, nuo pil­kat tun­tui­vat pa­hal­ta. Kui­ten­kin se, et­tä mis­tä löy­dän Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, oli hä­mä­ryy­den pei­tos­sa. Luin vä­lil­lä Raa­mat­tua, vaik­ka en ym­mär­tä­nyt sii­tä juu­ri mi­tään muu­ta kuin sen, et­tä mi­nun tie­ni ei ol­lut oi­kea. Ju­ma­lan sana ja laki tun­tui­vat an­ka­ril­ta ja pe­lot­ta­vil­ta.

Ra­ken­sim­me oma­ko­ti­ta­lon ja saim­me vie­lä kak­si las­ta. Elä­mä jat­kui en­ti­seen ta­paan, mut­ta pel­ko asui kui­ten­kin sy­dä­mes­sä. Olin he­rän­neel­lä tun­nol­la. Kun toi­nen si­sa­re­ni sai tai­vas­kut­sun, pa­pin sa­nat hau­ta­jai­sis­sa tun­tui­vat koh­dis­tu­van juu­ri mi­nul­le. Us­ko­vais­ten hau­ta­jai­set oli­vat ai­em­min­kin pu­hu­tel­leet mi­nua. Myös mui­ta lä­hei­siä kuo­li. Olin juu­ri ta­pi­see­ra­mas­sa huo­net­ta, jo­kin is­kel­mä soi ra­di­os­sa, kun saim­me pu­he­lin­soi­ton, et­tä si­sa­re­ni 16-vuo­ti­as us­ko­vai­nen tyt­tö oli me­neh­ty­nyt au­to­ko­la­ris­sa.

Kol­mas kuo­le­ma muu­ta­man kuu­kau­den si­säl­lä. Mitä tämä on, mie­tin. Kuka on seu­raa­va? Kuu­lin, et­tä ty­tön isä oli teh­nyt pa­ran­nuk­sen. Hän­kö teh­nyt pa­ran­nuk­sen, tuli aja­tus mie­lee­ni. Ajat­te­lin, et­tä oli­si­ko mi­nul­la­kin mah­dol­li­suus. Toi­von ki­pi­nä oli syt­ty­nyt. Kuo­lon­ko­la­ri oli jär­kyt­tä­vä ja pu­hut­te­li mi­nua ja mo­nia mui­ta­kin. Edel­li­se­nä il­ta­na en­nen hau­ta­jai­sia it­kin tyy­ny­ni mä­räk­si ja ru­koi­lin Ju­ma­laa, et­tä oli­si­ko mi­nul­la­kin vie­lä mah­dol­li­suus teh­dä pa­ran­nus. Yöl­lä näin unen, jos­sa ha­la­sin us­ko­vais­ta si­sar­ta­ni hau­ta­jais­ti­lai­suu­des­sa.

Me­nim­me hau­ta­jai­siin, kirk­ko oli täyn­nä vä­keä. Ha­la­sin si­sar­ta­ni, ku­ten unes­sa­kin oli ta­pah­tu­nut. Muis­to­pu­hees­saan pap­pi sa­noi, et­tä "täs­tä­kään huo­nees­ta ei tar­vit­se ke­nen­kään läh­teä syn­tei­nen­sä pois”. Nuo sa­nat jäi­vät mie­lee­ni pyö­ri­mään. Kun olim­me läh­dös­sä ko­ti­mat­kal­le, ajat­te­lin mur­heel­li­sel­la mie­lel­lä, et­tä ei pa­ran­nuk­sen te­os­ta tul­lut mi­tään. On­ko mi­nun ar­mo­nai­ka­ni men­nyt ohi? Me­nin hy­väs­te­le­mään us­ko­vais­ta si­sar­ta­ni. Toi­vo­tin hä­nel­le Ju­ma­lan siu­naus­ta. Hän yl­lät­tä­en ky­syi mi­nul­ta: ”Olet­ko Sep­po aja­tel­lut, et­tä pi­täi­si teh­dä pa­ran­nus?” Vas­ta­sin, et­tä olen sitä aja­tel­lut pal­jon­kin. Si­sa­re­ni sa­noi: ”Et­si­kää en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­ta niin sii­nä kaik­ki teil­le an­ne­taan.” En oi­kein ym­mär­tä­nyt. Mis­tä pi­täi­si vie­lä et­siä?

Olim­me sii­nä käsi kä­des­sä pit­kään, en osaa sa­noa kuin­ka kau­an, ja muut odot­ti­vat jo au­tos­sa. Sie­lun­vi­hol­li­nen piti toi­ses­ta kä­des­tä kiin­ni ei­kä oli­si an­ta­nut teh­dä pa­ran­nus­ta. Ajat­te­lin, et­tä jos minä en nyt tee pa­ran­nus­ta, sitä ei eh­kä kos­kaan enää tar­jo­ta. Mie­leen tuli myös, et­tä jos ko­ti­mat­kal­la hir­vi hyp­pää au­ton eteen ja kuo­len. Ju­ma­la oli kuul­lut ru­kouk­se­ni. Si­sa­re­ni ky­syi: ”Ha­lu­at­ko us­koa syn­ti­si an­teek­si?” Ha­lu­sin us­koa. Kun si­sa­re­ni saar­na­si mi­nul­le kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, sy­dä­mel­tä pu­to­si suu­ri syn­ti­taak­ka, ilo ja rau­ha täyt­ti sy­dä­me­ni. Enää ei pe­lot­ta­nut, et­tä hir­vi hyp­pää ko­ti­mat­kal­la au­ton eteen.

Tuos­ta uu­des­ti­syn­ty­mi­se­ni päi­väs­tä on tätä kir­joit­ta­es­sa ku­lu­nut mel­kein 28 vuot­ta ai­kaa. Tuon päi­vän minä muis­tan kuin ei­li­sen päi­vän en­kä ole sitä kos­kaan ka­tu­nut. Ju­ma­la an­toi Py­hän Hen­gen to­dis­tuk­sek­si, ja suu­ret ar­mon­tun­te­mi­set. Ei jää­nyt epä­sel­väk­si, mis­tä löy­tyy Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. Tuh­laa­ja­poi­ka oli pa­lan­nut Isän ko­tiin. Maa­il­mas­sa ei ole mi­tään niin ar­vo­kas­ta et­tä vaih­tai­sin Ju­ma­lan lah­joit­ta­man us­kon sii­hen.

Us­kon myö­tä löy­tyi myös ko­ti­sii­o­ni ja pal­jon uu­sia ys­tä­viä. Koin, et­tä Ju­ma­lan siu­naus tuli myös työ­hö­ni. Ei ol­lut enää pel­koa, vaan suu­ri ilo ja rau­ha täyt­ti koko ole­muk­sen ja va­paut­ti ole­maan oma it­sen­sä ja te­ke­mään työ­tä tai­vaan Isän an­ta­min lah­join. Ar­mon­tun­te­mi­set kes­ti­vät mon­ta kuu­kaut­ta, oli help­poa ol­la us­ko­vai­nen. Sit­ten al­koi us­kos­ta elä­mi­nen, tuli myös epäi­lyk­siä, kiu­sauk­sia, syn­tiä, joka ai­na tart­tuu ja te­kee mat­kan hi­taak­si, niin kuin apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa.

Ei mi­nus­ta tul­lut kui­ten­kaan hy­vää ih­mis­tä. Tämä van­ha osa on sa­man­lai­nen kuin epä­us­koi­se­na­kin oli. Vaik­ka ei ha­lua teh­dä syn­tiä, on tai­pu­vai­nen syn­tiin aja­tuk­sin sa­noin ja te­oin. Mut­ta on­nek­si us­ko­vai­si­na saam­me ol­la ar­mah­det­tu­ja syn­ti­siä ja elää an­teek­si­an­ta­muk­sen tur­vis­sa joka het­ki.

Sep­po Kela

Päivämiehen Vierasblogi
Päivämiehen verkkolehden vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia lehdessämme. Lukijat voivat tarjota tekstejään julkaistavaksi vierasblogiin.
5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys