JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Yhteiset hetket jäivät unelmiksi

Nykyiset blogit
8.5.2022 6.00

Juttua muokattu:

4.5. 11:31
2022050411314220220508060000

Mark­ku Ka­mu­la

Tou­ko­kuu on toi­von, kii­tol­li­suu­den ja elä­män kuu­kau­si. Äi­tien­päi­vä, kou­lu­jen päät­ty­mi­nen ja val­mis­tu­jais­juh­lat tuo­vat ih­mi­siä tois­ten­sa lä­hel­le. Tal­vi on ta­ka­na, ke­sän odo­tuk­sen nou­se­va rie­mu ke­hys­te­tään rou­das­ta su­la­van maan kuk­kaan puh­ke­a­mi­sel­la ja muut­to­lin­tu­jen rai­ku­val­la kon­ser­til­la. Tou­ko­kuun nel­jän­te­nä päi­vä­nä vie­te­tään Ruu­sun ja Roo­san päi­vää juu­ri odo­tuk­sen kyn­nyk­sel­lä.

Yk­si Roo­san päi­vä on jää­nyt py­sy­väs­ti muis­toi­him­me. Odo­tim­me sil­loin nel­jät­tä las­tam­me syn­ty­väk­si kos­ka ta­han­sa. Odo­tus oli eden­nyt las­ke­tus­ta päi­väs­tä jo kak­si viik­koa yli. Sil­loin Roo­san päi­vä oli sun­nun­tai. Mi­nul­la sat­tui ole­maan työ­päi­vä. Kun tu­lin ko­tiin muka vä­sy­nee­nä ja sel­kä ki­pe­ä­nä, ta­pa­sin vie­lä it­se­ä­ni pal­jon vä­sy­neem­män ja ki­pe­äm­män vai­mo­ni. Hän huo­kai­li nor­maa­le­ja lop­pu­ras­kau­den huo­kauk­sia, mut­ta hän oli myös hir­ve­än huo­les­tu­nut. Vau­van liik­keet ja pot­kut oli­vat vai­men­tu­neet. Yli yh­dek­sän kuu­kaut­ta tä­män vau­van ryt­mis­sä elä­nee­nä hän tun­si, et­tä jo­tain oli muut­tu­nut. Ei tä­män vau­van ta­pa­na ole nuk­kua kes­kel­lä päi­vää näin kau­an.

Syn­ny­tyk­sen käyn­nis­tys oli suun­ni­tel­tu seu­raa­val­le päi­väl­le eli maa­nan­tail­le, mut­ta pää­tim­me läh­teä syn­ny­tys­po­lil­le kui­ten­kin tar­kas­ta­maan, on­ko kaik­ki hy­vin. Mei­dät otet­tiin läm­pi­mäs­ti vas­taan, huo­lem­me kuul­tiin. Jäin huo­jen­tu­nee­na käy­tä­vän puo­lel­le odot­te­le­maan, et­tä vai­mo käy pi­kai­ses­ti ult­ras­sa ja saa ar­vi­on, jää­kö hän odot­ta­maan aa­mua ja syn­ny­tyk­sen käyn­nis­tä­mis­tä vai läh­de­tään­kö ko­tiin.

Ai­van koh­ta mi­nut­kin pyy­det­tiin tut­ki­mus­huo­nee­seen. Ais­tin heti huo­neen il­ma­pii­ris­tä, et­tä nyt on va­ka­va paik­ka. Van­hem­pi mies­lää­kä­ri ja mur­heel­li­sen nä­köi­nen vai­mo­ni kat­soi­vat mi­nua hil­jaa. Lää­kä­ri pyy­si is­tu­maan. Hän ris­ti kä­ten­sä sy­liin­sä ja huo­kai­si. "Kuul­kaa, mi­nun on nyt ker­rot­ta­va teil­le, et­tä vau­van elä­mä on päät­ty­nyt. Sy­dän ei syki, lap­sen­ne on kuol­lut."

Is­tuin hil­jaa, pi­din vai­mo­a­ni kä­des­tä. Kaik­ki oli­vat hil­jaa. Em­me osan­neet sa­noa mi­tään. Vai­mo­ni puh­ke­si it­kuun. Minä osa­sin vain tui­jot­taa etee­ni, aja­tuk­se­ni py­säh­tyi­vät. Eh­kä ei men­nyt kuin ai­van tovi, mut­ta se tun­tui pit­käl­tä. Lää­kä­ri ker­toi, et­tä käy­tän­nön asi­at on nyt vain jär­jes­tet­tä­vä. Kuol­lut­kin vau­va on syn­ny­tet­tä­vä.

Olen ol­lut vai­mo­ni tu­ke­na syn­ny­tys­sa­lis­sa kol­me­tois­ta ker­taa. Kak­si­tois­ta ker­taa sali on ol­lut hil­jai­nen mut­ta täyn­nä ään­tä. Kak­si­tois­ta ker­taa olem­me kuul­leet vau­van sy­dä­men ään­tä tois­ta­van hump­su­tuk­sen ja ko­nei­den piip­pauk­set ja su­hah­duk­set. Kak­si­tois­ta ker­taa olem­me ju­tel­leet hil­jai­ses­ti kah­den kes­ken. Olen ky­sel­lyt vai­mo­ni voin­tia, olem­me ker­ran­neet ras­kau­den vai­hei­ta ja ju­tel­leet vä­hän tu­le­vis­ta päi­vis­tä. Tä­män yh­den ker­ran olim­me hil­jaa. Yk­si­kään kone tai lai­te ei pääs­tä­nyt ri­saus­ta­kaan. Huo­nees­sa sil­loin täl­löin vie­rail­lut kä­ti­lö­kin oli hil­jaa. Hän­kin it­ki.

Roo­san päi­vän vii­mei­sen tun­nin ai­ka­na syn­tyi mei­dän vau­vam­me. Vai­mo­ni sa­noi, et­tä hän on Roo­sa. Täy­del­li­sen kau­nis tyt­tä­rem­me, jon­ka sie­lun en­ke­lit oli­vat nou­ta­neet jo koh­dus­ta ko­tiin. Tyt­tä­rem­me, jon­ka äi­ti tun­si kas­va­van ja liik­ku­van si­säl­lään ja jota minä kuun­te­lin vat­san läpi. Tyt­tä­rem­me, jol­le minä lau­loin ja jol­le iso­vel­jet ja iso­sis­ko jut­te­li­vat vie­lä ei­len. Tyt­tä­rem­me, jon­ka elo­ton­ta ruu­mis­ta saim­me pi­tää sy­lis­säm­me niin kau­an kuin ha­lu­sim­me. Em­me mi­tan­neet ai­kaa. Eh­kä puo­li tun­tia, eh­kä tun­nin. Pi­dim­me hän­tä, luo­vuim­me niis­tä yh­teis­tä het­kis­tä, jot­ka jäi­vät­kin vain unel­mik­si. Kat­se­lim­me kuol­lut­ta las­tam­me ja toi­si­am­me ja olim­me ih­meis­säm­me ja mur­heel­li­sia. Sit­ten an­noim­me hä­net pois.

Vai­mo­ni jäi sai­raa­laan yök­si saa­maan le­poa ja hoi­toa. Minä pa­la­sin ko­tiin. Las­ten­hoi­ta­ja­na ol­lut vai­mo­ni pik­ku­sis­ko he­rä­si ky­sy­mään, saim­me­ko ty­tön vai po­jan. Sain sa­not­tua ai­no­as­taan, et­tä tyt­tö­vau­vam­me on kuol­lut, mut­ta hän on nyt tai­vaas­sa. Kuu­lin, kuin­ka nuo­ri tyt­tö huo­kai­si sy­vään ja puh­ke­si hil­jai­seen it­kuun.

Aa­mul­la ko­ko­sin kol­me elä­väis­tä las­tam­me sy­lii­ni ja ker­roin heil­le. To­ti­set sil­mät kat­soi­vat mi­nua, vas­tai­lin hei­dän ky­sy­myk­siin­sä. Us­koim­me yh­des­sä, et­tä mei­dän vau­vam­me meni edel­täm­me tai­vaa­seen. Kä­vim­me muu­ta­man päi­vän pääs­tä vie­lä yh­des­sä kat­so­mas­sa hän­tä. Ko­tim­me täyt­tyi kuk­ka­ter­veh­dyk­sis­tä ja ys­tä­vien osa­no­tois­ta.

Mo­lem­mat isoi­sät, pap­pa ja vaa­ri, tu­li­vat nou­ta­maan Roo­saa. Teim­me pit­kän yh­tei­sen mat­kan Ky­men­laak­sos­ta Poh­jan­maal­le. Mei­dän vau­vam­me ruu­mis le­pä­si ar­kus­sa, au­ton pe­rä­kon­tis­sa. Ei­hän elä­män pi­tä­nyt näin men­nä. Mei­dän­hän piti elää ja kas­vaa yh­des­sä. Ope­tel­la sa­no­maan äi­ti, isi, kuk­ka ja lamp­pu. Mei­dän­hän piti ope­tel­la yh­des­sä kä­ve­le­mään ja kel­li­mään nur­mi­kol­la ja te­ke­mään val­ta­vas­ti kaik­kea sitä, mitä kuu­luu elä­mään.

Isä­ni ja vel­je­ni oli­vat kai­va­neet hau­dan. Hiek­ka­val­lien ää­rel­lä oli val­koi­sel­la lii­nal­la ver­hot­tu ko­ro­ke. Val­koi­nen, ai­van pie­ni ark­ku oli sen pääl­lä. Pap­pa siu­na­si Roo­san ruu­miin hau­dan le­poon, odot­ta­maan kaik­kien van­hurs­kai­den ylös­nou­se­mus­ta. Lau­loim­me mon­ta loh­dul­lis­ta virt­tä ai­van lä­him­pien saat­to­jou­kol­la. Las­keu­duin ti­ka­pui­ta pit­kin hau­dan sy­vyy­teen, sain ar­kun sy­lii­ni ja aset­te­lin sen hel­läs­ti hau­dan poh­jal­le. Sit­ten täy­tim­me pie­nen hau­dan hie­kal­la ja peit­te­lim­me kum­mun ha­vuil­la ja kuk­ka­sil­la.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä oli äi­tien­päi­vä. On­nit­te­lu­kimp­pu­jen ruu­sut ker­toi­vat rak­kau­des­ta ja on­nes­ta. Mel­kein kes­kel­tä tai­vas­ta – jos­kin pil­vien ta­kaa – pais­ta­va au­rin­ko loi toi­voa täs­tä päi­väs­tä ja huo­mi­ses­ta. Elä­män ar­ki jat­kuu nii­den rak­kai­den kans­sa, jot­ka Ju­ma­la on lä­hel­lem­me an­ta­nut. Jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo elää nii­den rak­kai­den suh­teen, jot­ka ovat jo pe­ril­lä.

MarkkuKamula
Vartuin ison perheen keskellä Pohjois-Pohjanmaalla ja olen päätynyt ison perheen isäksi Päijät-Hämeeseen. Koen kainuulaisen mentaliteetin omakseni – Nälkämaan laulu sykähdyttää aina. Vapaa-aikaani vietän mieluiten lueskellen tai mökillä ja kotipihalla puuhastellen. Kirves, lapio, talikko ja harava sopivat käsiini hyvin. Kalastusta ja metsästystä harrastan kevyesti. Toimeentuloni hankin toimitusjohtajana rakennusalalla. Voit halutessasi antaa palautetta teksteistäni osoitteeseen markku.kamula@gmail.com.
26.5.2022

Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän. Ap. t. 1:11

Viikon kysymys