”Mi­nun Ju­ma­la­ni on sel­lai­nen, joka hy­väk­syy kaik­ki ta­vat elää.” ”Us­kon kyl­lä Ju­ma­laan, mut­ta en niin kuin kirk­ko opet­taa.” ”En voi us­koa sel­lai­seen Ju­ma­laan, joka mää­räi­si jon­kun ih­mi­sen ka­do­tuk­seen.”

Ih­mi­nen saat­taa pu­kea edel­lä ku­va­tuil­la ta­voil­la sa­noik­si sen, et­tä hän ei ha­lua tai voi us­koa Raa­ma­tun il­moit­ta­maan Ju­ma­laan. Syn­tiin lan­gen­nut ih­mi­nen pyr­kii mie­luum­min mää­rit­te­le­mään Ju­ma­laa omis­ta läh­tö­koh­dis­taan kä­sin. Hän ker­too, mil­lai­nen Ju­ma­la hä­nen mie­les­tään on tai pi­täi­si ol­la. To­si­a­si­as­sa hän ei tuol­loin puhu elä­väs­tä Ju­ma­las­ta, vaan luo oman epä­ju­ma­lan­sa.

Raa­ma­tun pe­rus­teel­la on oi­kein esi­mer­kik­si to­de­ta, et­tä Ju­ma­la on rak­kaus. Ju­ma­la il­moit­taa sa­nas­saan, kuin­ka tämä rak­kaus on pe­las­ta­vaa rak­kaut­ta, joka saa täyt­ty­myk­sen­sä Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Ju­ma­lan rak­kaus koh­dis­tuu syn­ti­seen ih­mi­seen, mut­ta ei syn­tiin. Ju­ma­lan rak­kaut­ta ei tule ym­mär­tää oi­keu­te­na teh­dä syn­tiä tai elää syn­nis­sä (Room. 6:15).

Ju­ma­lan ole­mus ja hä­nen tah­ton­sa ei­vät muu­tu sen mu­kaan, mitä ih­mi­nen ajat­te­lee tai toi­voo. Ju­ma­lan sa­nan ope­tus vää­räs­tä ja oi­ke­as­ta, syn­nis­tä ja ar­mos­ta sekä ikui­sen elä­män tai ka­do­tuk­sen to­del­li­suu­des­ta py­sy­vät. Ju­ma­lan sa­nan to­tuus ei lak­kaa ole­mas­ta, vaik­ka ih­mi­nen kiel­täy­tyi­si us­ko­mas­ta sii­hen tai ha­lu­ai­si tul­ki­ta sen uu­del­la ta­val­la. Ju­ma­lan sana on tot­ta ja Ju­ma­la py­syy sa­nas­saan.

Ih­mi­sen tie­tä­mys ja kä­si­tys­ky­ky py­sy­vät ra­jal­li­si­na. Kris­ti­nop­pi opet­taa, et­tä Ju­ma­la on sa­lat­tu. Ih­mi­nen ei voi näh­dä Ju­ma­laa sil­mil­lään ei­kä ym­mär­tää hän­tä aja­tuk­sil­laan. Ju­ma­lan voi op­pia tun­te­maan vain si­ten, et­tä hän il­moit­taa it­sen­sä ih­mi­sel­le. Tä­män Ju­ma­la te­kee­kin. Hän il­moit­taa it­sen­sä niin luo­ma­kun­nas­sa, Py­häs­sä Raa­ma­tus­sa kuin Po­jas­saan Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.

Us­kon kaut­ta ih­mi­nen voi ai­dos­ti tun­tea Ju­ma­lan läs­nä­o­lon, hä­nen ar­mon­sa ja to­tuu­ten­sa. Us­ko on elä­vää yh­teyt­tä Ju­ma­laan. Tämä yh­teys tuo Ju­ma­lan niin lä­hel­le, et­tä hän­tä voi kut­sua rak­kaak­si isäk­si. Kui­ten­kin Ju­ma­la py­syy myös kaik­ki­val­ti­aa­na ja voi­mal­li­se­na. Us­kon kaut­ta ih­mi­nen saa Kris­tuk­sen sy­dä­men asuk­kaak­si ja Py­hän Hen­gen elä­män­sä op­paak­si.

Pyhä Hen­ki ei kos­kaan ope­ta vas­toin Ju­ma­lan omaa sa­naa tai tah­toa. Pyhä Hen­ki avaa Ju­ma­lan tah­don, rak­kau­den ja van­hurs­kau­den sa­lai­suut­ta sen ver­ran, joka ih­mi­sel­le on tar­peel­lis­ta. Ku­ten Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten vä­li­set kes­kus­te­lut ker­to­vat, vä­häl­lä­kin ym­mär­ryk­sel­lä ja us­kol­la voi­te­taan suu­ri pal­kin­to.