Täl­lä het­kel­lä moni ko­kee maa­il­man rau­hat­to­mak­si. Rau­ha puut­tuu konk­reet­ti­ses­ti siel­tä, mis­sä aseet pu­hu­vat. Ko­ro­na­pan­de­mi­an ai­ka­na myös yh­teis­kun­ta­rau­haa on ko­e­tel­tu, maa­il­mal­la suur­ten­kin pro­tes­tien kei­noin. Sa­moin rau­ha puut­tuu siel­tä, mis­sä ih­mi­nen on le­vo­ton ja ha­kee elä­mäl­leen tar­koi­tus­ta – jos­kus jopa it­sel­leen va­hin­gol­li­sin kei­noin.

Raa­mat­tu neu­voo ra­ken­ta­maan rau­haa ja pi­tä­mään sen ih­mis­ten vä­lil­lä, mi­kä­li se on it­ses­tä kiin­ni. Rau­haa tu­ke­vaa toi­min­taa tar­vi­taan kai­kil­la yh­teis­kun­nan ta­soil­la. Omat vai­ku­tus­mah­dol­li­suu­det voi­vat tun­tua vä­häi­sil­tä suur­ten, maa­il­man­rau­haan liit­ty­vien ky­sy­mys­ten ää­rel­lä.

On hyvä muis­taa, et­tä ar­jes­sa mei­tä ovat lä­hel­lä en­nen muu­ta pie­nem­män mit­ta­kaa­van asi­at, ku­ten vaik­ka­pa per­heen­jä­se­nen, ys­tä­vän tai työ­ka­ve­rin pu­heet ja so­me­pos­tauk­set. Ne vai­kut­ta­vat mer­kit­tä­väs­ti sii­hen, mil­lai­ses­sa maa­il­mas­sa ko­em­me elä­väm­me.

Ris­ti­rii­dat ja konf­lik­tit, isot ja pie­net, saa­vat ai­kaan rau­ha­ton­ta oloa. Jee­sus tie­si tä­män, kun hän roh­kai­si seu­raa­ji­aan: ”Olen pu­hu­nut teil­le tä­män, jot­ta teil­lä oli­si mi­nus­sa rau­ha. Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la, mut­ta py­sy­kää roh­kei­na: minä olen voit­ta­nut maa­il­man.” (Joh. 16:33.)

Epä­us­kos­ta joh­tu­va sie­lun­hä­tä ja syn­nin ai­heut­ta­ma pel­ko voi­vat ol­la vie­lä suu­rem­pia kuin ajal­li­set huo­let. Sii­hen hä­tään ja rau­hat­to­muu­teen löy­tyy edel­leen hoi­to, joka on syn­tien an­teek­si­an­ta­mus, ilo­sa­no­ma Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta.

Kun ih­mi­nen pää­see syn­tien al­ta va­pau­teen, sy­dä­men täyt­tää Ju­ma­lan rau­ha. Sitä rau­haa ih­mi­nen ei voi edes täy­del­li­ses­ti kä­sit­tää, sil­lä se ylit­tää ih­mi­sen ym­mär­ryk­sen (Fil. 4:7). Je­sa­jan kir­jas­sa pu­hu­taan van­hurs­kau­den he­del­mä­nä il­me­ne­väs­tä rau­has­ta, jos­ta ”kas­vaa le­vol­li­nen luot­ta­mus, tur­val­li­suus, joka kes­tää iä­ti” (Jes. 32:17).

Us­ko­vai­sen ih­mi­sen pää­mää­rä on ajan ra­jan ta­ka­na. Kaik­ki mikä on ih­mi­sen luo­maa, hy­vää tai pa­haa, ka­to­aa. Suu­ret maa­il­man­laa­jui­set huo­le­nai­heet­kin rau­ke­a­vat ker­ran, ja Ju­ma­la luo uu­den tai­vaan ja uu­den maan. Tuos­sa maas­sa, Ju­ma­lan yh­tey­des­sä, hä­nen omil­laan on rik­ku­ma­ton rau­ha.