Kii­tol­li­suus on hyö­dyl­li­nen tun­ne­ti­la, jo­hon liit­tyy ar­vos­tus sitä hy­vää koh­taan, mitä ih­mi­nen on elä­mään­sä saa­nut. Aja­tus kii­tol­li­suu­des­ta si­säl­tyy mo­neen eri us­kon­toon, ja se on tu­le­van sun­nun­tain kir­kol­li­nen ai­he. Evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too kym­me­nes­tä spi­taa­li­ses­ta, jot­ka Jee­sus pa­ran­si, mut­ta jois­ta vain yk­si pa­la­si kiit­tä­mään Jee­sus­ta. Raa­mat­tu pu­huu muis­sa­kin koh­din lu­kui­sia ker­to­ja kii­tol­li­suu­des­ta ja kiit­tä­mi­ses­tä. Myös seu­ra­ti­lai­suu­det aloi­te­taan kii­tok­sel­la ja ru­kouk­sel­la.

Kii­tol­li­suut­ta on tut­kit­tu tie­teen kei­noin. Kii­tol­li­suu­den tun­teet voi­vat suo­ja­ta stres­saa­vis­sa elä­män­vai­heis­sa ja ne­ga­tii­vis­ten ko­ke­mus­ten kes­kel­lä. Ne oh­jaa­vat huo­mi­o­ta myön­tei­siin asi­oi­hin, joi­ta on yleen­sä mah­dol­lis­ta näh­dä myös vai­keis­sa ti­lan­teis­sa. Kii­tol­li­nen ih­mi­nen ei ole yh­tä al­tis pa­han­tah­toi­sel­le ver­taa­mi­sel­le, sil­lä kii­tol­li­suu­den tun­teen kans­sa ih­mi­nen ko­kee usein myös tyy­ty­väi­syyt­tä ja it­se­ar­vos­tus­ta. Kii­tol­li­suut­ta on sa­not­tu vas­ta­lääk­keek­si muun mu­as­sa kat­ke­ruu­del­le ja ah­neu­del­le. Tut­ki­muk­sis­sa on näh­ty viit­tei­tä sii­hen, et­tä kii­tol­li­nen mie­li voi­si vai­kut­taa myön­teis­ten vai­ku­tus­ten­sa vuok­si suos­tui­sas­ti myös eli­ni­kään.

Jot­kut ovat saa­neet syn­ty­mä­lah­ja­na kii­tol­li­suu­teen tai­pu­van luon­teen, mut­ta tai­toa huo­ma­ta kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta voi myös vah­vis­taa eri­lai­sil­la har­joi­tuk­sil­la. Kii­tol­li­suus kiin­nit­tää ny­ky­het­keen, ole­mas­sa ole­vaan hy­vään. Pal­jon me­net­tä­nyt ih­mi­nen­kin voi ol­la kii­tol­li­nen. Häm­mäs­tyt­tä­vän usein näin on­kin: me­ne­tyk­siä ko­ke­nut on jou­tu­nut vai­kei­den vai­hei­den myö­tä käy­mään läpi elä­mään­sä ja ar­vo­jaan. Nii­den kes­kel­lä ih­mi­nen on huo­man­nut sen, mitä me­ne­tys­ten jäl­keen on edel­leen ole­mas­sa ja nä­ke­mään sen ar­vok­kaa­na – ei it­ses­tään­sel­vyy­te­nä.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ei ker­ro­ta, mik­si val­ta­o­sa pa­ran­tu­neis­ta ei pa­lan­nut kiit­tä­mään Jee­sus­ta. Eh­kä he jo pian unoh­ti­vat, kuka hei­tä aut­toi. Tai ilo him­me­ni no­pe­as­ti, ja ter­veys oli pian it­ses­tään­sel­vyys. Jos­ta­kin pa­ran­tu­nees­ta saat­toi tun­tua, et­tä omat va­lin­nat te­ho­si­vat vii­mein­kin, kun tau­ti väis­tyi. In­hi­mil­lis­tä ja tut­tua var­maan ke­nel­le ta­han­sa. Hy­väl­lä het­kel­lä on help­po unoh­taa kai­ken hy­vän läh­de. Eh­kä näin on käy­nyt pit­käl­ti myös ke­hit­ty­nees­sä ja maal­lis­tu­nees­sa yh­teis­kun­nas­sam­me.

Raa­ma­tun mu­kaan ”jo­kai­nen hyvä an­ti ja jo­kai­nen täy­del­li­nen lah­ja tu­lee yl­hääl­tä, tai­vaan täh­tien Isäl­tä” (Jaak. 1:17). Elä­vä us­ko on kaik­kein suu­rin kii­tol­li­suu­den ai­he. Sen vuok­si us­ko­vai­sel­la ih­mi­sel­lä on ai­het­ta kii­tol­li­suu­teen sil­loin­kin, kun ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä on vas­toin­käy­mi­siä.