Jo­han­nes Kas­ta­ja oli ul­koi­ses­ti nor­mien vas­tai­nen hah­mo, joka he­rät­ti huo­mi­o­ta syö­mäl­lä hei­nä­sirk­ko­ja ja vil­li­me­hi­läis­ten hu­na­jaa sekä pu­keu­tu­mal­la ka­me­lin kar­vois­ta teh­tyi­hin vaat­tei­siin (Matt. 3:4). Hän pu­hut­te­li kuu­li­joi­taan an­ka­ras­ti ja vaa­ti suo­raan pa­ran­nus­ta (Luuk. 3:7–14). Hä­nen tar­koi­tuk­sen­sa oli saa­da ih­mi­set kuun­te­le­maan sa­no­man si­säl­töä: kut­sua pa­ran­nuk­seen. Jo­han­nek­sen ole­mus vies­ti sii­tä, et­tä ul­ko­nai­set sei­kat, ku­ten ruo­ka­va­lio ja vaa­te­tus, ovat Ju­ma­lan edes­sä toi­sar­voi­sia, sil­lä Ju­ma­la nä­kee si­sim­pään (1. Sam. 16:7).

Ny­ky­a­jal­le on tyy­pil­lis­tä mo­ni­kult­tuu­ri­suus ja eri­lai­suu­den laa­ja su­vait­se­mi­nen – jo­kai­sen tu­lee saa­da ol­la oma it­sen­sä. Tä­män vuok­si Jo­han­nes Kas­ta­jan ul­koi­nen ole­mus hy­väk­syt­täi­siin ny­ky­ään to­den­nä­köi­ses­ti hel­pom­min kuin hä­nen ai­ka­naan, ja jot­kut saat­tai­si­vat jopa ihail­la hä­nen va­lin­to­jaan. Myös kar­kea pu­he­ta­pa sai­si var­maan ai­na­kin osit­tai­sen ym­mär­tä­myk­sen osak­seen.

Sen si­jaan Jo­han­nek­sen ydin­vies­ti on edel­leen kom­pas­tus­ki­vi ai­kam­me it­se­riit­toi­sil­le ih­mi­sil­le. Kai­ken muun eri­lai­suu­den su­vait­se­mi­nen hy­väk­sy­tään, mut­ta hen­ki­lö­koh­tai­nen pa­ran­nus­kut­su ko­e­taan her­käs­ti louk­kaa­va­na yk­si­tyi­sa­si­oi­hin puut­tu­mi­se­na. Ih­mi­set nos­ta­vat Jee­suk­sen ope­tuk­ses­ta esil­le rak­kau­den ja tasa-ar­von kal­tai­sia tee­mo­ja, joi­ta on help­po kan­nat­taa. Vain har­val­le kel­paa nöy­ryyt­tä edel­lyt­tä­vä, oma­koh­tai­nen kut­su kään­ty­myk­seen.

Jo­han­nes Kas­ta­ja oli Ju­ma­lan lä­het­tä­mä tien­rai­vaa­ja, ja hä­nen sekä Jee­suk­sen ju­lis­tuk­sen ydin oli sama: Teh­kää pa­ran­nus ja kään­ty­kää, sil­lä tai­vas­ten val­ta­kun­ta on lä­hes­ty­nyt (Matt. 3:2, 4:17).

Ke­ho­tus pa­ran­nuk­seen on edel­leen olen­nai­nen asia. Jo­han­nes Kas­ta­jan esi­merk­ki muis­tut­taa, et­tei kris­ti­tyn tule kiin­nit­tää huo­mi­o­ta ul­ko­nai­siin seik­koi­hin, vaan si­säi­seen ti­laan ja rau­haan Ju­ma­lan kans­sa. Tätä rau­haa ih­mi­nen ei voi saa­vut­taa omil­la te­oil­laan, vaan se on mah­dol­lis­ta vain Ju­ma­lan ar­mos­ta, ot­ta­mal­la vas­taan hä­nen kut­sun­sa ja us­ko­mal­la evan­ke­liu­mi.