Kris­ti­no­pin mu­kaan ar­mo on Ju­ma­lan kä­sit­tä­mä­tön­tä rak­kaut­ta, joka tu­lee ih­mi­sen osak­si il­man omaa an­si­o­ta. Tämä asia konk­re­ti­soi­tuu pää­si­äi­se­nä, jol­loin kris­ti­tyt py­säh­ty­vät muis­ta­maan Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­maa ja ylös­nou­se­mus­ta.

Us­kos­ta elä­väl­le ih­mi­sel­le pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mat ei­vät ole pel­käs­tään sar­ja his­to­ri­al­li­sia ta­pah­tu­mia vaan hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti kos­ket­ta­va asia. Ju­ma­lan Poi­ka, Jee­sus kuo­li puo­les­ta­ni sen vuok­si, et­ten it­se pys­ty elä­mään syn­nit­tä.

Syn­ti­syy­den ko­ke­mus on kris­ti­tyl­le tut­tu (Room. 7:18–20). Ar­jes­sa kuo­hah­ta­va tur­me­lus, jär­jen hi­vut­ta­vat epäi­lyk­set tai syn­tie­lä­mään liit­ty­vät kiu­sauk­set voi­vat pai­naa mie­len pit­käk­si ai­kaa alas. Oma pa­huus ja sen kans­sa ko­et­tu avut­to­muus voi tun­tua jos­kus mu­ser­ta­val­ta.

Syn­nin ai­heut­ta­maa epä­on­nis­tu­mis­ta tun­te­val­la ih­mi­sel­lä ei ole muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin tur­va­ta Ju­ma­lan ar­moon. Tämä ar­mo ja sitä seu­raa­va rau­ha täyt­tä­vät ih­mi­sen sy­dä­men, kun hän saa us­koa syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen so­vi­tus­työ­hön tur­va­ten.

Pää­si­äi­nen tar­jo­aa ra­sit­tu­neel­le ja syn­tiin lan­gen­neel­le ih­mi­sel­le le­väh­dys­pai­kan ja loh­dun. Sen myö­tä huo­mio siir­tyy omas­ta syn­ti­syy­des­tä Ju­ma­lan val­mis­ta­maan van­hurs­kau­teen: ”Sun sie­luu­si sil­mis­tä Jee­suk­sen jäi läm­pö ja kirk­kaus tai­vai­nen, iki­rau­ha ja sun­nun­tai” (SL 40:4).

Ku­vi­tus­ku­va: Jar­mo Määt­tä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 17.4.2019