Ih­mi­se­lä­män yk­si kes­kei­sis­tä ky­sy­myk­sis­tä on: mitä on kuo­le­man jäl­keen? Moni ei ha­lua aja­tel­la tai poh­tia ky­sy­mys­tä. Ju­ma­la loi kui­ten­kin ih­mi­sen elä­mään omas­sa yh­tey­des­sään. Sik­si ih­mi­nen poh­tii omaa ole­mis­taan ja tar­koi­tus­taan luo­ma­kun­nas­sa. Raa­ma­tun mu­kaan jo­kais­ta ih­mis­tä odot­taa ajal­li­sen elä­män jäl­keen ikui­suus, joko Ju­ma­lan yh­tey­des­sä tai eros­sa hä­nes­tä.

Kirk­ko­vuo­den vii­mei­nen sun­nun­tai, tuo­mi­o­sun­nun­tai, ker­too Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­man täyt­ty­mi­ses­tä. Jee­suk­sen omaa sa­naa vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta, tai­vaas­ta ja ka­do­tuk­ses­ta ei voi ohit­taa. Kris­ti­kun­nan yh­tei­set us­kon­tun­nus­tuk­set osoit­ta­vat myös, kuin­ka kris­ti­kun­ta us­koo to­dek­si Kris­tuk­sen toi­sen tu­le­mi­sen ja vii­mei­sen tuo­mi­on.

Us­ko an­taa elä­mäl­le sy­vem­män tar­koi­tuk­sen ja pää­mää­rän. Jee­sus to­te­si omil­leen, kuin­ka hän me­nee val­mis­ta­maan omil­leen si­jaa Isän­sä ko­tiin ja tu­lee sit­ten nou­ta­maan oman­sa luok­seen, jot­ta nämä sai­si­vat taas ol­la hä­nen kans­saan (Joh. 14:2–3).

Ajas­sam­me ko­ros­tuu tur­vau­tu­mi­nen nä­ky­vään, konk­reet­ti­seen ja ih­mi­sen it­sen­sä ra­ken­ta­maan tur­vaan. Esil­lä pi­de­tään ih­mi­sen omaa pa­nos­ta hy­vän ja on­nel­li­sen elä­män ra­ken­ta­mi­ses­sa. Täl­lai­sen elä­män näh­dään usein löy­ty­vän ta­lou­del­li­ses­ta riip­pu­mat­to­muu­des­ta, omas­ta ky­vyk­kyy­des­tä ja it­se ra­ken­ne­tus­ta me­nes­tyk­ses­tä. Nä­ky­mät­tö­män, us­kon va­raan ra­ken­tu­van tur­van näh­dään ole­van pe­rus­tee­ton­ta tai jopa jär­je­tön­tä. Us­ko­vai­sel­ta ky­sy­tään: kuin­ka voit ol­la var­ma us­ko­si koh­tees­ta, Ju­ma­las­ta? Toi­saal­ta moni to­te­aa myös ka­deh­ti­van­sa ja kai­paa­van­sa täl­lais­ta us­koa.

Us­ko voi tuo­da ih­mi­sen elä­mään mo­nia myön­tei­siä asi­oi­ta, ku­ten laa­jan ys­tä­vä- ja tut­ta­va­pii­rin, yh­tei­sön, jo­hon kuu­lua sekä hai­tal­li­sil­ta asi­oil­ta suo­jaa­van elä­män­ta­van. Nämä asi­at saat­ta­vat nä­kyä us­ko­vai­sen elä­mäs­tä myös ulos­päin. Täl­lai­set ovat kui­ten­kin us­koon liit­ty­vää ajal­lis­ta lah­jaa – ei­vät sen pää­mää­rä.

Us­kon to­del­li­nen pää­mää­rä käy il­mi vir­ren 623, Tai­vaa­seen käy mat­kam­me sa­no­mas­ta. Ajal­li­nen elä­mä kes­tää ai­kan­sa. Tä­män jäl­keen on ikui­suus, jon­ne us­ko Kris­tuk­seen täh­tää. Apos­to­li to­te­aa­kin: ”Jos olem­me pan­neet toi­vom­me Kris­tuk­seen vain tä­män elä­män ajak­si, olem­me sää­lit­tä­vim­piä kai­kis­ta ih­mi­sis­tä” (1. Kor. 15:19).