Ritva Löppönen
Tiina Honkanen Ruotsin Taalainmaalta menetti viime keväänä rakkaan ihmisen. Oma äiti oli samalla läheinen ystävä ja kaikkien puolesta rukoilija. Iltarukouksessaan äiti muisti lastenlastenkin kamppailuja.
Irja-äiti sairasti jo aikaisemmin syöpää, mutta sai onnistuneiden hoitojen kautta vielä useamman vuoden lisää elinaikaa. Nuo vuodet olivat hyviä ja Honkaselle tärkeitä. Yhdessä lenkkeiltiin ja vaellettiin tuntureilla.
– Jaoimme ilot ja surut. Äiti oli niin ihana tuki meidän ison perheen eri vaiheissa. Nuo vuodet elin jotenkin täysillä, kuvailee Tiina.
Äidin sairaus uusiutui ja ilmeni, ettei läheisten rukous enää auttanut, vaan Jumalan laskuissa Irja-äidin päivien luku tuli täyteen.
– Jo puoli vuotta ennen äidin poismenoa alkoi luopuminen. Tuona aikana ahmin äidin läsnäoloa, lämpöä ja rakkautta. Opettelin vielä leipomaan äidin opastuksella mummun tuoretta hiivaleipää, Honkanen kertoo.
Hän kertoo, että edelleenkin leipoessaan tuntee äidin rakkauden.
– Olin useamman vuoden ajan mukana äidin lääkärikäynneillä ja läheltä sain seurata savimajan purkua. Oli raskasta nähdä toisen kivut. Yritin auttaa, hieroa ja olla mukana lääkitsemässä saattohoidon henkilökunnan kanssa.
Irja-äiti sai loppuun asti olla kotona, jossa iso perhe pääsi kulkemaan rinnalla.
– Lauloimme äidille Siionin lauluja. ”On luotu mulle koti taivainen” oli äidin lempilaulu, Honkanen muistelee.
Hän kertoo, että kokemukset elämän viime hetkillä olivat koskettavia ja hyvin arvokkaita.
– Olen tallentanut ne kaikki sisimpääni. Äiti on kaunein enkeli, kuvailee Tiina.
Äidin viimeiset sanat olivat ”Jumalan rauhaan”.
Honkanen toteaa, että jokainen vaihe kuoleman lähellä on tärkeä osa surutyötä. Hän muistelee hautajaisvalmisteluja:
– Äiti oli vahvasti mukana kaikissa hautajaisiin liittyvissä asioissa, olihan äiti kerännyt hillat täytekakkuihinkin. Äidin reseptillä leivottiin munkit ja Hanna-tädin pikkuleivät.
Honkanen sanoo hautajaisten kukkakoristeluiden muistuttaneen niistä monista juhlista, joita äiti oli heille järjestänyt.
– Tuntui, että äiti oli iloitsemassa lapsenlapsen parannuksen teosta hautajaisia edeltäneenä päivänä. Taivaan Isä oli kuullut mummun rukoukset.
Osana surutyötä Honkanen koki myös kukkalaitteen solmimisen:
– Halusin itse solmia äidille kukkalaitteen. Halusin sen kertovan onnellisesta elämästä. Jokaisen kukan asettelin rakkaudella.
Takana on erilainen, surullinen kesä. Äidin käden jälki on lasten kodeissa näkösällä kaikissa käsitöissä. Muisto taitavista käsistä näkyy monen muunkin kodissa.
Honkanen toteaa, että hänen äidillään oli ihmeellinen taito huomata kaikki ihmiset. Rakkautta ja lämpöä riitti kaikille lapsille ja äidin monille ystäville.
– Olen kokenut elämän ja kuoleman vahvasti viime aikoina. Tämä pieni lapsi sisälläni ei saanut koskaan tavata mummuaan, mutta tulen kertomaan hänelle taivaasta ja rakkaasta ihmisestä siellä. Olen kaivannut monta kertaa äidin tukea raskauden aikana, mutta jollain ihmeellisellä tavalla on tullut hetkiä, missä tunnen vahvasti äidin läsnäolon kantavan minua.
– Onnellisinta on ajatella, että sitten joskus vielä tapaamme. Meillä on ihana jälleennäkemisen toivo. Silloin laulamme yhdessä äidin lempilaulua: ”Soi siellä uusi virsi Karitsan ja pääsen enkeljoukkoon laulamaan”.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys