An­na-Mai­ja Top­pi­nen

– Äi­ti oli mi­nul­le hy­vin ra­kas ih­mi­nen. Hän oli lem­peä, rau­hal­li­nen ja ah­ke­ra te­ke­mään kai­ken­lais­ta työ­tä, ku­vai­lee ii­sal­me­lai­nen Ee­va-Lii­sa Sa­lo­no­ro omaa, jo edes­men­nyt­tä äi­ti­ään, Lee­na Lep­päs­tä. Heil­lä oli suu­ri per­he, sil­lä Lee­na ja Ar­vo Lep­pä­sen per­hees­sä oli seit­se­män­tois­ta las­ta.

Sa­lo­no­ron lap­suu­den­ko­ti oli Ki­vi­jär­ven Hoi­kan­pe­räl­lä, lak­ka­soi­den ää­rel­lä. Per­he muut­ti pai­kal­le vuon­na 1952 ja rai­va­si met­säs­tä pel­lot. Lap­set oli­vat isän ja pa­pan kans­sa rai­vaa­mas­sa pel­to­ja.

– Olim­me jos­kus ty­töt­kin yl­tä pääl­tä no­es­sa, kun olim­me ol­leet pel­toa rai­vaa­mas­sa. Meil­le tuli jos­kus vie­rai­ta juu­ri sil­loin, em­me­kä keh­dan­neet men­nä hei­dän luok­seen, Sa­lo­no­ro muis­te­lee hy­myil­len.

– Äi­ti jak­soi ai­na oh­ja­ta ja neu­voa mei­tä kär­si­väl­li­ses­ti, hän ei ko­rot­ta­nut juu­ri­kaan ään­tään.

En­sin leh­mät oli­vat pi­hat­to­na­ve­tas­sa ja vä­hi­tel­len per­he ra­ken­si na­ve­tan, jo­hon tii­let­kin teh­tiin it­se.

Ee­va-Lii­sa Sa­lo­no­ro ker­too, kuin­ka äi­din työ­tä oli leh­mien hoi­to, nii­den aa­mu- ja il­ta­lyp­syt sekä ruok­ki­mi­nen.

– Pi­has­sa oli kota, jos­sa läm­mi­tet­tiin vesi, ja äi­ti pesi pyy­kit. Työ­tä oli ko­to­na suu­ren per­heen kes­kel­lä pal­jon.

Lee­na-äi­ti opet­ti omal­la ah­ke­ruu­del­laan ja esi­mer­kil­lään työn­te­koon. Sa­lo­no­ro muis­taa tär­ke­ä­nä ope­tuk­se­na, mi­ten hän ei jos­kus äi­din pyyn­nös­tä al­ka­nut heti teh­dä pien­tä as­ka­ret­taan, ja äi­ti teki sen sit­ten hil­jaa it­se.

– Se ko­ke­mus opet­ti mi­nut tart­tu­maan työ­hön. Kaik­ki lap­set te­ki­vät omal­ta osal­taan ko­din töi­tä.

Sa­lo­no­ro tyk­kä­si lei­poa.

– Jos­kus en­nen kou­luun läh­töä alus­tin val­miik­si tai­ki­nan, ja äi­ti na­ve­tal­ta tul­tu­aan al­koi lei­poa. Oli­sin ty­kän­nyt jää­dä lei­po­maan, mut­ta kou­luun oli läh­det­tä­vä.

Lep­pä­sen per­he kävi pal­jon mar­jas­sa.

– Muis­tan, kun äi­ti ai­na sa­noi, et­tä poi­mi­kaa lap­set mar­jo­ja, äi­ti kyl­lä sii­vo­aa ne, Sa­lo­no­ro muis­te­lee.

Hän ker­too, kuin­ka äi­dil­lä oli läm­pöä kaik­kia ih­mi­siä koh­taan, mut­ta myös eläi­met tyk­kä­si­vät hä­nes­tä.

– Kis­sat ja koi­rat, jopa sika juok­si äi­din pe­räs­sä pe­ru­nan­nos­toon, Sa­lo­no­ro ker­too nau­rah­ta­en.

Ai­kuis­tut­tu­aan Ee­va-Lii­sa Sa­lo­no­ro läh­ti töi­hin muu­al­le Suo­meen, opis­ke­li ja sai omia lap­sia.

– Äi­ti ja isä kä­vi­vät ky­läs­sä meil­lä, ja me kä­vim­me heil­lä. Äi­ti toi usein jo­tain tu­li­ai­sia lap­sil­lem­me.

Sa­lo­no­ron äi­ti sai tai­vas­kut­sun vuon­na 2000.

– Äi­ti oli kan­nus­ta­va ja tär­keä mi­nul­le, hän sa­noo.