JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Hoitaja-Tyynen elämässä oli kaksi tärkeää Marttia

Puhutaan maasta ja taivaasta
4.5.2023 9.00

Juttua muokattu:

4.5. 09:50
2023050409504120230504090000

In­ke­ri Hau­los

– Vie­lä van­hoil­la päi­vil­lä­ni olen saa­nut iha­nan lah­jan, olen saa­nut pa­ran­nuk­sen ja pa­luun ar­mon lap­suu­te­ni us­koon ja Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Olin vä­lil­lä hu­kan­nut tär­keim­pä­ni elä­män ku­lu­es­sa. Olen on­nel­li­nen, ker­toi Tyy­ne Me­ri­läi­nen, joka sai nuk­kua van­hurs­kas­ten le­poon 95-vuo­ti­aa­na, 10. mar­ras­kuu­ta 2015. Me­ri­läi­sen elä­män­ta­ri­na on pu­hut­te­le­va:

Oli hei­nä­kuun al­ku vuon­na 1943, kah­dek­san­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. Nuo­ri, 23-vuo­ti­as ou­lu­lai­nen ter­veys­si­sa­ro­pis­ke­li­ja Tyy­ne Lah­den­pe­rä (syn­ty­nyt 22.6.1920) oli ko­men­net­tu so­dan vuok­si töi­hin kah­dek­si kuu­kau­dek­si Sä­räis­nie­mel­le. Laa­jas­sa pi­tä­jäs­sä ei ol­lut so­dan ai­ka­na lää­kä­riä ei­kä ap­teek­ki­a­kaan. Näi­tä vaa­ti­via teh­tä­viä Tyy­nen piti al­kaa yk­sin hoi­ta­maan siel­lä. Sä­räis­nie­me­läi­nen he­vos­mies haki Tyy­nen Vaa­lan rau­ta­tie­a­se­mal­ta ja kul­jet­ti hä­net vä­häi­si­ne ta­va­roi­neen kun­nan­ta­lon ylä­ker­ran pie­neen asun­toon.

Il­lal­la Sä­räis­nie­men ter­veys­lau­ta­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja, vii­pu­ri­lais­läh­töi­nen kant­to­ri Au­gust Telk­ki kut­sui ko­kouk­sen jäl­keen aran nä­köi­sen Tyy­nen ko­tiin­sa: ”Tuut­han sie jon­nain eh­toon meill´ il­ta­sell´. Meill´ on mui­ta­kin nuo­rii.”

Tyy­ne pyö­räi­li jo seu­raa­va­na il­ta­na kant­to­ri­laan. Pir­tin pöy­dän ää­res­sä is­tui Kat­ri-äi­ti, joka oli Sä­räis­nie­men ala­kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­ja, Au­gust-kant­to­ri-isä sekä Mart­ti-poi­ka, joka oli vas­ta val­mis­tu­nut Ka­jaa­nin se­mi­naa­ris­ta kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jak­si ja so­das­ta lo­mil­le pääs­syt vän­rik­ki. Per­heen Au­vo-poi­ka oli täl­löin so­ti­las­pap­pi­na rin­ta­mal­la.

Il­lan mit­taan oli tul­tu tu­tuik­si, mu­si­soi­tu ja pu­hut­tu us­ko­mi­sen tär­key­des­tä eri­tyi­ses­ti ras­kaa­na sota-ai­ka­na. Vän­rik­ki Mart­ti läh­ti Tyy­nel­le esit­te­le­mään kir­kon­ky­lää ja saat­ta­maan hän­tä ko­tiin. Jo sinä il­ta­na he ra­kas­tui­vat toi­siin­sa.

Sota yh­dis­ti Tyy­nen ja Mar­tin, mut­ta vei hei­tä myös eril­leen. Sota vei Mar­tin Kan­nak­sel­le ja Tyy­nen kor­vaa­maan pi­tä­jän lää­kä­riä ja huo­leh­ti­maan lää­ki­tyk­sis­tä.

Ke­säl­lä Tyy­ne pyö­räi­li ta­los­ta ta­loon hoi­ta­mas­sa po­ti­lai­taan. Uu­del­la ja pi­dem­mäl­lä ko­men­nuk­sel­laan tal­vel­la mat­kat tait­tui­vat suk­sil­la tai isän­tien he­vos­kyy­dil­lä jäit­se­kin ai­na Ma­na­man­sa­lon saa­reen as­ti. Kurk­ku­mä­tää oli pal­jon, ja vai­keim­mat ta­pauk­set hän oh­ja­si Ka­jaa­niin sai­raa­laan. Ta­lois­sa yö­py­es­sään hän tais­te­li syö­pä­läi­siä vas­taan.

Vä­lil­lä Tyy­ne pää­si jat­ka­maan ter­veys­si­sa­ro­pin­ton­sa lop­puun Ou­lus­sa, kun­nes sai taas ko­men­nuk­sen Sä­räis­nie­mel­le. Asun­nok­seen hän sai nyt kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jan asun­non, jon­ka sei­nä­naa­pu­ri­na asui kou­lun joh­ta­ja­o­pet­ta­ja Mart­ti Me­ri­läi­nen vai­mon­sa Sii­rin ja las­ten­sa kans­sa. Naa­pu­rit ot­ti­vat Tyy­nen läm­pi­mäs­ti vas­taan ja läm­mit­ti­vät sau­nan­kin hä­nel­le pit­kien pi­tä­jä­mat­ko­jen päät­teek­si.

Il­tai­sin Tyy­ne vas­ta­si kir­jeil­lään Mar­til­ta saa­miin­sa, pal­jon odot­ta­miin­sa kir­jei­siin. Nuo­ret ja­koi­vat tun­tei­taan, ikä­vään­sä ja so­dan­pel­ko­ja. Mart­ti sai käy­dä lo­mil­laan ta­paa­mas­sa Tyy­neä sekä Sä­räis­nie­mel­lä et­tä Ou­lus­sa tam­mi­kuus­sa 1944. Yh­tei­nen sa­lai­suus kan­toi hei­tä, sil­lä he oli­vat so­pi­neet kih­lau­tu­van­sa ke­sä­kuun alus­sa Mar­tin lo­mal­la so­das­ta.

Vuo­den 1944 ke­sä­kuun al­ku­päi­vi­nä Kar­ja­lan Kan­nak­sel­la elet­tiin pe­lon ja epä­tie­toi­suu­den ai­ko­ja. Ol­tiin saa­tu vi­hiä, et­tä Ve­nä­jä oli suun­nit­te­le­mas­sa suur­hyök­käys­tä. Sa­mas­sa pa­tal­joo­nas­sa vän­rik­ki Mart­ti Tel­kin kans­sa toi­mi ta­lous­pääl­lik­kö­nä Mart­ti Me­ri­läi­nen, tut­tu sä­räis­nie­me­läi­nen kan­sa­kou­lun joh­ta­ja­o­pet­ta­ja. Tois­ta Mart­tia odot­ti ko­to­na per­he ja tois­ta Mart­tia mel­kein val­mis mor­si­an. Mie­het sai­vat ja­kaa asi­oi­taan il­tai­sin kor­sus­saan.

Ve­nä­läi­set aloit­ti­vat­kin Kan­nak­sen suur­hyök­käyk­sen­sä ke­sä­kuun 8. päi­vä. Vaa­ral­li­sim­mis­sa etu­jou­kois­sa tais­te­li­vat vän­rik­ki Tel­kin jou­kot. Val­ke­a­saa­ren tie­tä­mil­lä Mart­ti tä­hys­te­li juok­su­hau­dois­taan so­ta­ti­lan­net­ta, vii­mei­sen ker­ran. Hän sai luo­ti­suih­kun rin­taan­sa. Mar­tin vii­mei­set sa­nat eloon­jää­nei­den ker­to­man mu­kaan oli­vat: ”Juos­kaa po­jat, kun vie­lä voit­te!” Mar­tin ruu­mis­ta ei voi­tu kos­kaan tuo­da ko­ti­kirk­ko­maan mul­tiin.

Su­ru­vies­tiä ei saa­tu pit­kiin ai­koi­hin omai­sil­le. Mart­ti Me­ri­läi­nen oli ker­to­nut sen kyl­lä vai­mol­leen, joka ei pys­ty­nyt sitä Tyy­nel­le ei­kä Tel­keil­le ker­to­maan. Tyy­ne ih­met­te­li kyl­lä val­kois­ta, kuk­ki­vaa pe­lar­go­ni­aa, jon­ka hän sai yl­lät­tä­en Sii­ri Me­ri­läi­sel­tä, naa­pu­ril­taan.

So­ta­rin­ta­mal­ta tul­leet tie­dot oli­vat hä­lyt­tä­viä myös Telk­kien ko­dis­sa. Yh­te­nä yö­nä huo­les­tu­nut Kat­ri-äi­ti oli nä­ke­vi­nään unen ra­ja­mail­la sän­kyn­sä al­la ve­ri­sen so­ti­laan. He­rät­ty­ään hän oli var­ma, et­tä Mart­ti on kaa­tu­nut. Pian tu­li­kin vi­ral­li­nen su­ru­vies­ti Mar­tin kaa­tu­mi­ses­ta. Telk­kien ja Tyy­nen suru oli suu­ri.

Tyy­nen suru Mar­tis­ta ei jää­nyt ai­no­ak­si. Hän oli jo saa­nut kuul­la oman su­kun­sa puo­lel­ta usei­ta su­ru­vies­te­jä. Tyy­ne ku­va­si sitä ai­kaa, et­tä oli kuin oli­si elä­nyt su­ru­har­son läpi.

Vuo­det vie­ri­vät kui­ten­kin eteen­päin, ja ai­ka an­toi ar­mah­dus­taan. Tyy­ne piti yh­teyt­tä ”ap­pi­van­hem­piin­sa” ja Mar­tin si­sa­rus­ten per­hei­siin. Kun Mar­tin Au­lis-vel­jen (mi­nun isä­ni) per­hee­seen syn­tyi vuon­na 1947 pie­ni poi­ka, hä­nen ni­mek­seen tuli Mart­ti ja kum­mi­tä­dik­si Tyy­ne-täti, mei­dän las­ten ra­kas ja hy­vä­sy­dä­mi­nen täti. Yh­tei­nen us­ko oli voi­ma­va­ram­me.

Työ ja opis­ke­lu jopa ul­ko­mail­la as­ti an­toi­vat si­säl­töä Tyy­nen elä­mään. Tyy­ne ete­ni ural­laan Ou­lun sai­raan­hoi­to-
op­pi­lai­tok­sen leh­to­rik­si ja myö­hem­min apu­lais­reh­to­rik­si.

Sä­räis­nie­me­läi­nen Mart­ti Me­ri­läi­nen jäi les­kek­si Sii­ri-vai­mos­taan vuon­na 1963. Myö­hem­min näi­den kah­den ai­kui­sen, Tyy­nen ja Mart­ti Me­ri­läi­sen tiet yh­dis­tyi­vät. Hei­dän hään­sä vie­tet­tiin vuon­na 1965. Avi­o­liit­to kes­ti 20 vuot­ta, vuo­teen 1985 saak­ka, jol­loin Tyy­ne jäi les­kek­si. Tyy­ne eli sen jäl­keen yk­sin ter­vee­nä, pir­te­ä­nä ja va­loi­sa­na.

Jut­tu on jul­kais­tu tä­män vii­kon Päi­vä­mies-leh­des­sä.

23.5.2024

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. 1. Kor. 12:4–5

Viikon kysymys