Ree­ta In­ke­roi­nen

Vie­rai­lin ker­ran Sak­sas­sa tut­ta­va­per­heen luo­na, jota en hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tun­te­nut ko­vin hy­vin. He oli­vat enem­män­kin van­hem­pie­ni tut­ta­via kuin mi­nun. Vaik­ka ta­pah­tu­nees­ta on ku­lu­nut jo vuo­sia, vie­rai­lu oli mie­leen­pai­nu­va.

Ih­met­te­len vie­lä­kin, kuin­ka sy­dä­mel­li­ses­ti ja kä­det avoi­mi­na per­he ot­ti mi­nut vas­taan, huo­li­mat­ta sii­tä, et­ten ol­lut suu­rin­ta osaa heis­tä näh­nyt kos­kaan. He sai­vat mi­nut tun­te­maan olo­ni niin ko­toi­sak­si, et­tä ym­mär­sin en­sim­mäi­sen ker­ran, mitä sa­non­ta ”ole kuin ko­to­na­si” to­del­la tar­koit­taa vie­raas­sa pai­kas­sa.

Ky­sei­sen vii­kon­lo­pun muis­te­le­mi­nen tuo mi­nul­le hy­vän mie­len, pal­jon iloa. Olen usein aja­tel­lut sitä myös sik­si, kos­ka ha­lu­ai­sin op­pia heil­tä. Ha­lu­ai­sin ol­la ku­ten tut­ta­va­per­hee­ni, joka läm­pi­mäs­ti toi­vot­taa vie­raan ko­tiin­sa ja luo ym­pä­ril­leen mu­ka­vuu­den ja ilon tun­tua.

Muis­te­len myös nii­tä mo­nia het­kiä, jol­loin mi­nul­la it­sel­lä­ni on ol­lut vie­rai­ta. Olen­ko tuo­nut heil­le iloa kut­su­mal­la hei­dät ko­tii­ni avoi­mes­ti, ke­hot­ta­mal­la hei­tä ole­maan kuin ko­to­naan? To­del­li­suus ja toi­veet ei­vät näy­tä koh­taa­van. On vai­va­ton­ta hy­myil­lä ja sa­noa oi­ke­at sa­nat, mut­ta sy­dä­mel­li­sen hen­gen ai­kaan­saa­mi­sek­si tar­vi­taan jo­tain eri­tyis­tä. Eh­kä ko­toi­suu­den ja ilon il­ma­pii­rin luo­jak­si tar­vi­taan eri­tyi­nen ih­mi­nen, jol­la on kyky sii­hen. Vai voi­si­ko sel­lai­sek­si ope­tel­la?

Mie­lee­ni nou­see ne kaik­ki ker­rat, jol­loin oli­sin voi­nut teh­dä jo­tain toi­sin. Oli­sin voi­nut as­tua as­ke­leen ulos­päin mu­ka­vuu­sa­lu­eel­ta­ni ja näh­dä vai­vaa ko­ti­ni ja it­se­ni hy­väk­si lait­ta­mi­seen. Näin oli­sin vie­raal­le­ni osoit­ta­nut, kuin­ka pal­jon pi­dän hä­nen vie­rai­lu­aan ar­vos­sa ja kuin­ka eri­tyi­nen hä­nen läs­nä­o­lon­sa on. Niin eri­tyi­nen, et­ten ha­lu­ai­si hä­nen vain as­tu­van kes­kel­le mi­nun ta­va­no­mais­ta ar­kie­lä­mää­ni.

Kes­kus­tel­les­sa vie­raan kans­sa oli­sin voi­nut jät­tää pu­hu­mat­ta it­ses­tä­ni niin pal­jon ja ky­syä enem­män hä­nes­tä. En­hän minä hän­tä kut­su­nut ky­lään sa­no­en: ”Ter­ve­tu­loa ko­tii­ni. Pu­hu­taan­pa mi­nus­ta”, vaan: ”Ter­ve­tu­loa ko­tii­ni. Tah­doin kut­sua si­nut, kos­ka ha­lu­an kuul­la, mi­ten sinä voit.”

En tun­ne it­se­ä­ni hy­väk­si kes­tit­si­jäk­si, mui­den pal­ve­li­jak­si. Vie­rai­li­ja­na­kin ha­lu­ai­sin ol­la mie­lui­sam­pi. Ai­kai­sem­min huo­ma­tes­sa­ni jon­kin va­ja­vai­suu­den it­ses­sä­ni mi­nul­la oli ta­pa­na vain hy­väk­syä se ”minä nyt sa­tun ole­maan täl­lai­nen” -tyy­li­sel­lä asen­teel­la, te­ke­mät­tä mi­tään asi­an muut­ta­mi­sek­si pa­rem­paan suun­taan. Mie­les­tä­ni täy­si tie­tä­mät­tö­myys­kin on pa­rem­pi, kuin tie­toi­suus va­ja­vuu­des­ta il­man ha­lua teh­dä töi­tä sen rat­kai­se­mi­sen eteen. On ku­lu­nut ai­kaa, en­nen kuin olen huo­man­nut, et­tei sen kal­tai­ses­sa it­sek­kyy­des­sä ole mi­tään yl­pei­le­mi­sen ai­het­ta. Ha­lu­an tul­la pa­rem­mak­si.

Uu­sis­sa pai­kois­sa ja uu­sien ih­mis­ten kans­sa ys­tä­väl­li­nen ja kun­ni­oit­ta­va vuo­ro­vai­ku­tus ei ole mi­nul­le kos­kaan vai­ke­aa, sil­lä vä­lis­säm­me on vie­lä jon­kin­lai­nen vält­tä­mät­tö­män koh­te­li­ai­suu­den muu­ri, jota en voi ylit­tää. Mut­ta mik­si koh­te­li­aat sa­nat vä­he­ne­vät, kun opin tun­te­maan ih­mi­sen hy­vin? Ei­kö hy­viä sa­no­ja ja kun­ni­oi­tus­ta tar­vit­si­si enem­män juu­ri sil­loin, kun pää­sen oi­kein lä­hel­le tois­ta ih­mis­tä?

Lä­hei­sel­le ih­mi­sel­le, esi­mer­kik­si per­heen­jä­se­nel­le, on hel­pom­pi suu­tah­taa, pu­hua huo­nos­ti ja näyt­tää it­ses­tään se ne­ga­tii­vi­nen puo­li, jota tun­te­mat­to­mil­le ei näy­tä kos­kaan. Mik­si se on niin? Ha­lu­ai­sin pi­kem­min­kin osoit­taa kau­niil­la käy­tök­sel­lä ja sa­noil­la, et­tä toi­nen on mi­nul­le tär­keä.

Koh­te­li­ai­suus, vie­raan­va­rai­suus, ys­tä­väl­li­syys: ne kaik­ki ovat asi­oi­ta, joi­ta tar­vit­sen eri­tyi­ses­ti lä­heis­ten ih­mis­ten kans­sa. Muis­tu­tan it­se­ä­ni sii­tä, et­ten vä­hen­täi­si nii­den käyt­töä, vaik­ka tuo ”vält­tä­mät­tö­män koh­te­li­ai­suu­den muu­ri” jäi­si­kin pois ih­mis­suh­teen sy­ven­ty­es­sä.

Mi­nua ilah­dut­taa, et­tä olen löy­tä­nyt ha­lun ke­hit­tää it­se­ä­ni ja pyr­kiä pa­rem­mak­si. Se halu on merk­ki sii­tä, et­tä olen pääs­syt ot­ta­maan as­ke­leen eteen­päin. Us­kon, et­tä unoh­ta­mat­ta näi­tä tär­kei­tä asi­oi­ta kes­ti­tes­sä­ni vie­rai­ta, ys­tä­viä, ketä ta­han­sa, voi­sin an­taa hei­dän ko­kea edes pie­nen mää­rän sitä sy­dä­mel­li­syyt­tä ja iloa, jota minä koin vuo­sia sit­ten erää­nä vii­kon­lop­pu­na Sak­sas­sa.

Jul­kais­tu Kap­sä­kis­sä 18.3.2020.