JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Ilon opet­te­lua

Puhutaan maasta ja taivaasta
16.4.2020 6.00

Juttua muokattu:

3.4. 16:09
2020040316095920200416060000

Hannele Puhakka

Hannele Puhakka

Ree­ta In­ke­roi­nen

Vie­rai­lin ker­ran Sak­sas­sa tut­ta­va­per­heen luo­na, jota en hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tun­te­nut ko­vin hy­vin. He oli­vat enem­män­kin van­hem­pie­ni tut­ta­via kuin mi­nun. Vaik­ka ta­pah­tu­nees­ta on ku­lu­nut jo vuo­sia, vie­rai­lu oli mie­leen­pai­nu­va.

Ih­met­te­len vie­lä­kin, kuin­ka sy­dä­mel­li­ses­ti ja kä­det avoi­mi­na per­he ot­ti mi­nut vas­taan, huo­li­mat­ta sii­tä, et­ten ol­lut suu­rin­ta osaa heis­tä näh­nyt kos­kaan. He sai­vat mi­nut tun­te­maan olo­ni niin ko­toi­sak­si, et­tä ym­mär­sin en­sim­mäi­sen ker­ran, mitä sa­non­ta ”ole kuin ko­to­na­si” to­del­la tar­koit­taa vie­raas­sa pai­kas­sa.

Ky­sei­sen vii­kon­lo­pun muis­te­le­mi­nen tuo mi­nul­le hy­vän mie­len, pal­jon iloa. Olen usein aja­tel­lut sitä myös sik­si, kos­ka ha­lu­ai­sin op­pia heil­tä. Ha­lu­ai­sin ol­la ku­ten tut­ta­va­per­hee­ni, joka läm­pi­mäs­ti toi­vot­taa vie­raan ko­tiin­sa ja luo ym­pä­ril­leen mu­ka­vuu­den ja ilon tun­tua.

Muis­te­len myös nii­tä mo­nia het­kiä, jol­loin mi­nul­la it­sel­lä­ni on ol­lut vie­rai­ta. Olen­ko tuo­nut heil­le iloa kut­su­mal­la hei­dät ko­tii­ni avoi­mes­ti, ke­hot­ta­mal­la hei­tä ole­maan kuin ko­to­naan? To­del­li­suus ja toi­veet ei­vät näy­tä koh­taa­van. On vai­va­ton­ta hy­myil­lä ja sa­noa oi­ke­at sa­nat, mut­ta sy­dä­mel­li­sen hen­gen ai­kaan­saa­mi­sek­si tar­vi­taan jo­tain eri­tyis­tä. Eh­kä ko­toi­suu­den ja ilon il­ma­pii­rin luo­jak­si tar­vi­taan eri­tyi­nen ih­mi­nen, jol­la on kyky sii­hen. Vai voi­si­ko sel­lai­sek­si ope­tel­la?

Mie­lee­ni nou­see ne kaik­ki ker­rat, jol­loin oli­sin voi­nut teh­dä jo­tain toi­sin. Oli­sin voi­nut as­tua as­ke­leen ulos­päin mu­ka­vuu­sa­lu­eel­ta­ni ja näh­dä vai­vaa ko­ti­ni ja it­se­ni hy­väk­si lait­ta­mi­seen. Näin oli­sin vie­raal­le­ni osoit­ta­nut, kuin­ka pal­jon pi­dän hä­nen vie­rai­lu­aan ar­vos­sa ja kuin­ka eri­tyi­nen hä­nen läs­nä­o­lon­sa on. Niin eri­tyi­nen, et­ten ha­lu­ai­si hä­nen vain as­tu­van kes­kel­le mi­nun ta­va­no­mais­ta ar­kie­lä­mää­ni.

Kes­kus­tel­les­sa vie­raan kans­sa oli­sin voi­nut jät­tää pu­hu­mat­ta it­ses­tä­ni niin pal­jon ja ky­syä enem­män hä­nes­tä. En­hän minä hän­tä kut­su­nut ky­lään sa­no­en: ”Ter­ve­tu­loa ko­tii­ni. Pu­hu­taan­pa mi­nus­ta”, vaan: ”Ter­ve­tu­loa ko­tii­ni. Tah­doin kut­sua si­nut, kos­ka ha­lu­an kuul­la, mi­ten sinä voit.”

En tun­ne it­se­ä­ni hy­väk­si kes­tit­si­jäk­si, mui­den pal­ve­li­jak­si. Vie­rai­li­ja­na­kin ha­lu­ai­sin ol­la mie­lui­sam­pi. Ai­kai­sem­min huo­ma­tes­sa­ni jon­kin va­ja­vai­suu­den it­ses­sä­ni mi­nul­la oli ta­pa­na vain hy­väk­syä se ”minä nyt sa­tun ole­maan täl­lai­nen” -tyy­li­sel­lä asen­teel­la, te­ke­mät­tä mi­tään asi­an muut­ta­mi­sek­si pa­rem­paan suun­taan. Mie­les­tä­ni täy­si tie­tä­mät­tö­myys­kin on pa­rem­pi, kuin tie­toi­suus va­ja­vuu­des­ta il­man ha­lua teh­dä töi­tä sen rat­kai­se­mi­sen eteen. On ku­lu­nut ai­kaa, en­nen kuin olen huo­man­nut, et­tei sen kal­tai­ses­sa it­sek­kyy­des­sä ole mi­tään yl­pei­le­mi­sen ai­het­ta. Ha­lu­an tul­la pa­rem­mak­si.

Uu­sis­sa pai­kois­sa ja uu­sien ih­mis­ten kans­sa ys­tä­väl­li­nen ja kun­ni­oit­ta­va vuo­ro­vai­ku­tus ei ole mi­nul­le kos­kaan vai­ke­aa, sil­lä vä­lis­säm­me on vie­lä jon­kin­lai­nen vält­tä­mät­tö­män koh­te­li­ai­suu­den muu­ri, jota en voi ylit­tää. Mut­ta mik­si koh­te­li­aat sa­nat vä­he­ne­vät, kun opin tun­te­maan ih­mi­sen hy­vin? Ei­kö hy­viä sa­no­ja ja kun­ni­oi­tus­ta tar­vit­si­si enem­män juu­ri sil­loin, kun pää­sen oi­kein lä­hel­le tois­ta ih­mis­tä?

Lä­hei­sel­le ih­mi­sel­le, esi­mer­kik­si per­heen­jä­se­nel­le, on hel­pom­pi suu­tah­taa, pu­hua huo­nos­ti ja näyt­tää it­ses­tään se ne­ga­tii­vi­nen puo­li, jota tun­te­mat­to­mil­le ei näy­tä kos­kaan. Mik­si se on niin? Ha­lu­ai­sin pi­kem­min­kin osoit­taa kau­niil­la käy­tök­sel­lä ja sa­noil­la, et­tä toi­nen on mi­nul­le tär­keä.

Koh­te­li­ai­suus, vie­raan­va­rai­suus, ys­tä­väl­li­syys: ne kaik­ki ovat asi­oi­ta, joi­ta tar­vit­sen eri­tyi­ses­ti lä­heis­ten ih­mis­ten kans­sa. Muis­tu­tan it­se­ä­ni sii­tä, et­ten vä­hen­täi­si nii­den käyt­töä, vaik­ka tuo ”vält­tä­mät­tö­män koh­te­li­ai­suu­den muu­ri” jäi­si­kin pois ih­mis­suh­teen sy­ven­ty­es­sä.

Mi­nua ilah­dut­taa, et­tä olen löy­tä­nyt ha­lun ke­hit­tää it­se­ä­ni ja pyr­kiä pa­rem­mak­si. Se halu on merk­ki sii­tä, et­tä olen pääs­syt ot­ta­maan as­ke­leen eteen­päin. Us­kon, et­tä unoh­ta­mat­ta näi­tä tär­kei­tä asi­oi­ta kes­ti­tes­sä­ni vie­rai­ta, ys­tä­viä, ketä ta­han­sa, voi­sin an­taa hei­dän ko­kea edes pie­nen mää­rän sitä sy­dä­mel­li­syyt­tä ja iloa, jota minä koin vuo­sia sit­ten erää­nä vii­kon­lop­pu­na Sak­sas­sa.

Jul­kais­tu Kap­sä­kis­sä 18.3.2020.

3.7.2020

Minä tun­nus­tin si­nul­le syn­ti­ni, en sa­lan­nut pa­ho­ja te­ko­ja­ni. Minä sa­noin: "Tun­nus­tan syn­ti­ni Her­ral­le." Sinä an­noit an­teek­si pa­hat te­ko­ni, otit pois syn­tie­ni taa­kan. Ps. 32:5

Viikon kysymys