Vil­ja Paa­vo­la

Kai­kis­sa teh­tä­vis­sä on poh­jim­mil­taan Ju­ma­la työ­nan­ta­ja­na, ja oma teh­tä­vä voi löy­tyä myös me­ne­tys­ten kaut­ta, poh­ti­vat Mar­ja ja Timo Kin­nu­nen mo­nen­lais­ten elä­män­vai­hei­den ja ko­ke­mus­ten jäl­keen.

Mar­ja ja Timo Kin­nu­sen työ­u­rat ovat kul­ke­neet di­a­lo­gis­sa kes­ke­nään.

– Meil­le on ai­na ol­lut tär­ke­ää yh­tei­nen ta­sa­pai­no, he ku­vaa­vat.

Eteen on tul­lut myös koko per­heen tär­kei­tä ris­teyk­siä.

Mar­jan oma ala, jota voi­si ku­va­ta myös kut­su­muk­sek­si, löy­tyi työ­har­joit­te­lus­sa iso­sis­kon ja­lan­jäl­jil­tä. Paik­ka var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­jan kou­lu­tuk­seen au­ke­si. Las­ten koh­taa­mi­nen ja var­hais­ten vuo­sien mer­ki­tys on hä­nen osaa­mi­sen­sa ydin­tä ja kes­kel­lä sy­dän­tä.

Ti­mon en­sim­mäi­nen ura IT-alal­la oli silk­ka jär­ki­va­lin­ta.

– Pär­jä­sin ai­na kou­lus­sa tosi hy­vin. Tuo­tan­to­ta­lou­den kou­lu­tu­soh­jel­ma Ou­lus­sa oli uu­si tu­le­vai­suu­den ala, jo­ten va­lit­sin sen, hän muis­te­lee.

Pa­ri­kym­men­tä vuot­ta oh­jel­mis­to­ke­hi­tyk­sen pa­ris­sa tar­jo­si­vat op­pi­mi­sen paik­ko­ja ja it­sen­sä haas­ta­mis­ta, kan­sain­vä­lis­tä työ­tä ja joh­ta­mis­ko­ke­muk­sia.

In­si­nöö­ri­vuo­det mah­dol­lis­ti­vat sen, et­tä Mar­ja pys­tyi ole­maan las­ten kans­sa ko­to­na. To­sin Mar­jan työs­sä­käyn­ti val­mis­tu­mi­sen jäl­keen mah­dol­lis­ti ai­koi­naan Ti­mon opis­ke­lu­vuo­det.

Ki­pu­ja ja kään­ne­koh­tia

Kas­va­van per­heen elä­mä aset­tui uo­miin­sa Paa­vo­laan. Löy­tyi oma koti. Ti­mol­la oli va­ki­tui­nen työ ja so­pi­va työ­mat­ka, Mar­jal­le ko­ti­äi­din teh­tä­vä ra­kas ja luon­te­va. Ko­ti­sii­o­nis­sa oli läm­min­tä ja tur­val­lis­ta, kum­man­kin suku lä­hel­lä ar­jes­sa. Ei oli­si ol­lut tar­vet­ta läh­teä min­ne­kään.

– Sit­ten oli vuo­sia, joi­na ta­pah­tui hir­ve­äs­ti kaik­kea, Timo tuu­maa le­vol­li­ses­ti.

Tuli use­am­pi kes­ken­me­no. Timo uu­pui joh­ta­mis­vas­tuis­sa, joi­hin oli pyr­ki­nyt, ja pa­la­si asi­an­tun­ti­ja­teh­tä­viin. IT-alan nä­ky­mät heik­ke­ni­vät.

Kum­pi­kin muis­taa yh­tei­sen Po­si­on lo­man erään­lai­se­na kään­ne­koh­ta­na. Tai­de kos­ket­ti siel­lä, toi­ve toi­sen­lai­ses­ta ryt­mis­tä. Oli esi­merk­ke­jä en­nak­ko­luu­lot­to­mis­ta va­lin­nois­ta.

– Mei­dän oli jo pak­ko miet­tiä va­ra­suun­ni­tel­maa.

Mar­jan ei tar­vin­nut kah­den­kym­me­nen ko­ti­äi­ti­vuo­den jäl­keen ha­kea töi­tä, sil­lä en­ti­nen kou­lu- ja opis­ke­lu­ka­ve­ri soit­ti hä­net töi­hin.

– Se oli joh­da­tus­ta se, sii­tä al­koi mun työ­u­ra, hän hy­myi­lee.

Aja­tuk­set täy­tyi lait­taa uu­teen asen­toon, kun hän pian huo­ma­si odot­ta­van­sa per­heen kuo­pus­ta. Yl­lät­tä­en syn­ny­tyk­sen­jäl­kei­nen ma­sen­nus vei uu­den­lai­seen su­muun.

Timo jäi ke­sän jäl­keen koti-isäk­si. Mar­ja tar­vit­si nyt töi­tä ko­din ul­ko­puo­lel­la, se oli kum­mal­le­kin sel­vää. Ti­mon pe­lät­ty ja odo­tet­tu ir­ti­sa­no­mi­nen tuli tal­vel­la. Edel­leen lii­kut­taa se, kuin­ka asi­at sit­ten jär­jes­tyi­vät.

Timo sai sekä TE-toi­mis­tol­ta et­tä yli­o­pis­tol­ta pää­tök­set, joi­den tur­vin uu­den alan opis­ke­lu oli ta­lou­del­li­ses­ti mah­dol­lis­ta. Ku­va­tai­de­kas­va­tuk­sen mais­te­ri­o­pin­not al­koi­vat Ro­va­nie­mel­lä, per­heen uu­si ai­ka.

Toi­si­aan täy­den­tä­en

Mar­ja muis­taa Ti­mon opis­ke­lu­a­jan mu­ka­va­na.

– Ai­kuis­tu­vat lap­set aut­toi­vat, ja heis­tä oli kes­kus­te­lu­seu­raa, Mar­ja ku­vai­lee Paa­vo­laan jää­neen per­heen ar­kea.

Ei­kä Mar­jal­le ol­lut lain­kaan yl­lä­tys, et­tä Ti­mos­sa kas­voi esiin tai­tei­li­ja – sii­hen puo­leen hän oli nuo­re­na ihas­tu­nut­kin. Mies it­se koki löy­tä­neen­sä it­sen­sä.

Uu­det työt ja uu­si koti löy­tyi­vät lo­pul­ta Reis­jär­vel­tä. Timo toi­mii ku­va­tai­teen opet­ta­ja­na opis­tol­la, Mar­ja var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­ja­na Sie­vis­sä.

– Ti­mol­le tit­te­li mer­kit­see vä­hän enem­män kuin mi­nul­le, Mar­ja hy­myi­lee läm­pi­män il­ki­ku­ri­ses­ti.

Ti­mon opis­to­työ tai­puu­kin mo­neen, saa ol­la sa­mal­la ker­taa tai­tei­li­ja, tut­ki­ja ja opet­ta­ja. Mar­ja ra­kas­taa ta­val­lis­ta ja voi­si jat­kaa sa­mas­sa työs­sä vuo­sia. Timo tar­vit­see ai­na uut­ta ja ete­ne­vää.

Uu­den ke­hit­tä­mi­nen kuu­luu opis­to­työ­hön luon­te­vas­ti. Kant­ti-kou­lu­tus on Ti­mol­le ra­kas, ja sen pa­ris­sa työs­ken­te­ly tun­tuu myös vai­mon teh­tä­vän ar­vos­ta­mi­sel­ta.

– Äi­deis­sä on niin pal­jon nä­ky­mä­tön­tä voi­maa.

Ju­ma­la työ­nan­ta­ja­na

– Hir­ve­än tär­ke­ää on, et­tä ih­mi­sen ar­vo ei rii­pu mis­tään te­ke­mi­ses­tä, Mar­ja muis­tut­taa.

– Ei tar­vit­se mi­ta­ta CV:llä tai työl­lä omaa ar­vok­kuut­taan, Timo täy­den­tää.

Heil­le on tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä kai­kis­sa teh­tä­vis­sä on poh­jim­mil­taan Ju­ma­la työ­nan­ta­ja­na, ja oma teh­tä­vä voi löy­tyä myös me­ne­tys­ten kaut­ta. Omil­le lap­sil­leen Timo ja Mar­ja ovat pu­hu­neet luot­ta­muk­ses­ta. Tai­vaan Isä jär­jes­tää kyl­lä elä­män, työn ja asuin­pai­kan.