Päi­vä­mie­hen toi­mi­tus toi­vot­taa lu­ki­jan ru­non myö­tä hy­vää ja siu­nat­tua it­se­näi­syys­päi­vää!

Tämä maa

Tämä maa syn­tyi hil­jai­ses­ta voi­mas­ta.

Sen pel­lot kyn­ti toi­vo,

sen met­sät kät­ki­vät men­neet.

Va­paus ei tul­lut hal­val­la.

Se mak­soi kyy­ne­lei­tä,

ää­niä joi­ta ei enää kuul­la,

ni­miä ki­vis­sä, joi­den juu­rel­la tuu­li sei­soo hil­jaa.

Kun sota pi­men­si huo­mi­sen

ja pel­ko kul­ki tu­vas­ta toi­seen,

mo­net ris­ti­vät kä­ten­sä.

Ja Ju­ma­la kuu­li.

Hän le­vit­ti kä­ten­sä tä­män maan yl­le

— aa­mun va­ro­vai­nen sa­ras­tus pyyh­ki pi­me­än.

Me em­me hae val­taa,

em­me rik­kauk­sia tai tois­ten mai­ta.

Me tah­dom­me vain rau­haa,

elä­mää va­paa­na, omal­la maal­la.

Mut­ta jos var­jo las­keu­tuu ra­jal­le,

jos vaa­ra hi­pai­see ko­ti­pol­kua,

me em­me väis­ty.

Em­me uhol­la, em­me vi­hal­la,

vaan rak­kau­des­ta tätä maa­ta koh­taan.

Maa­ta, joka on enem­män kuin maa:

se on muis­to, kie­li, lau­lu,

äi­din syli ja lap­sen tu­le­vai­suus.

Me sei­som­me yh­des­sä.

Sy­dän en­nen asei­ta.

Ja jos aseet jos­kus nos­te­taan,

se ta­pah­tuu vain sik­si,

et­tä rau­ha säi­lyi­si,

et­tä lau­lu jat­kui­si,

et­tä lap­si us­kal­tai­si nuk­kua.

Suo­mi ei ole suu­ri lu­ku­na,

mut­ta suu­ri tah­to­na.

Sen va­paus on kal­lis,

sik­si sitä ei ke­vy­es­ti ka­do­te­ta.

Lip­pu nou­see tuu­leen.

Sil­lä Ju­ma­lan käsi le­pä­si yl­läm­me.

Eli­na Hy­vö­nen