Timo Löp­pö­nen

Ari Vä­hä­jylk­kä asuu An­ne-vai­mon­sa ja las­ten­sa kans­sa kans­sa viih­tyi­säs­sä ko­dis­sa Mockf­jär­dis­sä, Taa­lain­maal­la.

Vä­hä­jyl­käl­lä on kä­des­sään ruot­sik­si kään­net­ty SRK:n jul­kai­se­ma Min­ne tai­vaan Isä meni? -las­ten­kir­ja. Hä­nen kans­saan soh­val­la is­tu­vat lap­sis­ta Nela ja Mol­lie.

– Meil­lä tämä me­nee niin, et­tä lap­set saa­vat il­lal­la va­li­ta jon­kun kir­jan, mikä lu­e­taan. He saa­vat va­li­ta kuu­te­na päi­vä­nä vii­kos­sa, mut­ta isä va­lit­see joka lau­an­tai – ja tämä kir­ja on nyt vii­me ai­koi­na tul­lut usein lu­e­tuk­si, ker­too per­hee­ni­sä.

Jos kir­ja on pak­su, sitä lu­e­taan use­am­pa­na il­ta­na, mut­ta tä­män voi lu­kea lop­puun as­ti sa­ma­na il­ta­na. SRK:n las­ten­kir­jo­jen li­säk­si myös ruot­sin­kie­li­nen las­ten­raa­mat­tu kuu­luu kes­to­suo­sik­kei­hin.

Arin ja An­nen lap­set kuu­lu­vat kol­man­teen siir­to­lais­su­ku­pol­veen. Taa­lain­maan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­ra­sa­lis­sa taa­per­te­lee jo mo­nia nel­jän­teen­kin pol­veen kuu­lu­via.

– Juu­ri nyt on tar­vet­ta kään­tää las­ten- ja nuor­ten­kir­jo­ja ruot­sin kie­lel­le, mut­ta myö­hem­min, kun nämä lap­set vart­tu­vat, li­sään­tyy tar­ve nuor­ten ai­kuis­ten ja per­heel­lis­ten kir­joil­le, sa­noo Vä­hä­jylk­kä.

Suo­men kie­li on vie­lä jol­la­kin ta­val­la Vä­hä­jyl­kän lap­sil­la tal­lel­la, mut­ta ruot­si on luon­nol­li­ses­ti vah­vem­pi. En­ti­se­nä jul­kai­su­myy­jä­nä Ari Vä­hä­jylk­kä kui­ten­kin tie­tää, et­tä ää­ni­kir­jat val­taa­vat alaa, niin et­tä pe­rin­tei­set kir­jat voi­vat jää­dä myy­jän va­ras­toon.

– Pie­nil­le lap­sil­le lu­e­taan tie­tys­ti kui­ten­kin näi­tä kun­non kir­jo­ja, to­te­aa hän.

Lu­ki­ja ker­tai­lee lap­sil­leen kir­jan juon­ta, ja se kuu­los­taa to­del­la mie­len­kiin­toi­sel­ta ja mu­kaan­sa­tem­paa­val­ta. Pää­o­sas­sa on epä­us­koi­sen ko­din poi­ka, jon­ka äi­ti on en­ti­nen us­ko­vai­nen, mut­ta isä ei ole kos­kaan ol­lut us­ko­mas­sa. Po­jal­la on ol­lut us­ko­vai­nen, tur­val­li­nen mum­mo, joka kui­ten­kin on nyt kuol­lut.

Vä­hä­jylk­kä ker­too, et­tä po­jan ja isän en­sim­mäi­nen seu­rois­sa­käyn­ti he­rät­ti pal­jon miet­tei­tä.

– Ei tule usein­kaan aja­tel­luk­si, mi­ten ou­dol­ta ti­lan­teel­ta ai­van ta­val­li­set seu­rat en­si­ker­ta­lai­sel­le saat­ta­vat tun­tua. Mo­net kir­jan ta­pah­tu­mat ja var­sin­kin kir­jan lop­pu­sa­nat ovat he­rät­tä­neet lap­sis­sa ky­sy­myk­siä.

– Te­ki­kö­hän se po­jan isä pa­ran­nuk­sen? ky­syi yk­si per­heen ty­töis­tä kir­jan en­si ker­taa kuul­tu­aan, ja sitä sit­ten yh­des­sä isän kans­sa poh­dit­tiin.

Vä­hä­jyl­kän per­hees­sä on myös kir­jan tii­moil­ta poh­dit­tu yh­des­sä sitä, et­tä moni epä­us­koi­nen kui­ten­kin us­koo jo­hon­kin – eh­kä ”koh­ta­loon” tai ”kor­ke­am­paan voi­maan”.

– Me­hän us­kom­me, et­tä elä­mä ja kuo­le­ma ja ai­van kaik­ki on Ju­ma­lan kä­des­sä, sa­noo Ari Vä­hä­jylk­kä.

– Jos­kus kes­kus­te­lut las­ten kans­sa ajau­tu­vat kou­lu­maa­il­maan, jos lap­set ovat ko­ke­neet jon­kin­lais­ta ris­ti­rii­tai­suut­ta kou­lun ope­tuk­sen ja us­ko­vais­ten kä­si­tys­ten vä­lil­lä. Näi­tä sit­ten yh­des­sä poh­di­taan, hän jat­kaa.

Tämä jo­kail­tai­nen noin puo­len tun­nin lu­ku­tuo­kio ko­e­taan An­nen ja Arin per­hees­sä tär­ke­ä­nä ja an­toi­sa­na. Se on tur­val­li­nen ja lä­hei­nen het­ki.

Lue ju­tun ruot­sin­kie­li­nen ver­sio päi­vä­mies.fi.