Tii­na Hin­tik­ka is­tui sai­raa­lan las­ten­hoi­to­huo­nees­sa kol­men päi­vän ikäi­nen vas­ta­syn­ty­nyt sy­lis­sään ja iloit­si: vih­doin­kin vau­va al­koi syö­dä!

Syöt­tä­es­sään vau­vaa Tii­na kuun­te­li ra­di­os­ta su­vi­seu­ra­pu­het­ta. Pu­hu­ja pu­hui eri­tyi­sis­tä lap­sis­ta ja van­hem­pien huo­les­ta, it­kus­ta ja huo­kauk­sis­ta. Ja kai­ken voit­ta­vas­ta rak­kau­des­ta.

Tii­na tun­si sa­no­jen tu­le­van juu­ri hä­nel­le. Mie­les­sä kävi aa­vis­tus oman lap­sen eri­tyi­syy­des­tä – sii­tä, min­kä hän sy­väl­lä sy­dä­mes­sään jo tie­si.

Ko­tiin­läh­tö­tar­kas­tuk­ses­sa ja ko­to­na al­koi vau­van kas­vuun ja ke­hi­tyk­seen liit­ty­en nous­ta huo­lia. Ajan ku­lu­es­sa ty­töl­lä puh­ke­si pit­kä­ai­kais­sai­rauk­sia, ja sai­raa­las­sa piti kul­kea eri­lai­sis­ta syis­tä. Vuo­sien tut­ki­mus­ten jäl­keen oi­reil­le ja vai­voil­le löy­tyi lo­pul­ta yh­tei­nen ni­mit­tä­jä. Vaik­ka di­ag­noo­sin löy­ty­mi­nen toi­saal­ta hel­pot­ti, oli va­ka­van sai­rau­den to­te­a­mi­nen jär­ky­tys.

Elä­mäs­sä voi tul­la eteen vai­kei­ta ti­lan­tei­ta, mut­ta elä­mä osaa yl­lät­tää myös po­si­tii­vi­ses­ti. Kun tyt­tö aloit­ti kou­lu­tai­pa­leen­sa, van­hem­mat oli­vat uu­sien huo­lien edes­sä: mi­ten hän löy­tää paik­kan­sa kou­lus­sa, py­syy­kö mui­den tah­dis­sa, saa­ko ka­ve­rei­ta?

– Kou­lun su­ju­mi­nen yl­lät­ti mei­dät ja koim­me kii­tol­li­suut­ta ja hy­vää miel­tä sii­tä, et­tä lap­si saa on­nis­tu­mi­sen ko­ke­muk­sia. En­nak­ko­luu­lot­to­man ja vä­lit­tö­män luon­teen­sa ta­kia tyt­töm­me tu­tus­tui hel­pos­ti niin lap­siin kuin ai­kui­siin­kin, ja hä­nes­tä tu­li­kin es­ka­ri­vuo­te­na koko kou­lun lel­lik­ki. Kou­lus­ta on jär­jes­tet­ty tar­vit­ta­via tu­ki­toi­mia ja kuun­nel­tu mei­tä van­hem­pia, Tii­na kiit­te­lee.

Per­hees­sä muil­la­kin lap­sil­la on pit­kä­ai­kais­sai­rauk­sia. Voi­ma­va­rat ovat vä­lil­lä vä­his­sä ja ar­ki päi­väs­tä toi­seen sel­viy­ty­mis­tä.

Lu­kui­sat te­ra­peu­tit ovat tul­leet tu­tuik­si ja osak­si ar­kea. Tois­tu­vat ter­veys­kes­kus­käyn­nit ja sai­raa­lan käy­tä­vät ja osas­tot ovat kiin­teä osa elä­mää. Sees­tei­sen kau­den jäl­keen tu­lee ai­na uu­sia haas­tei­ta. Sii­hen on täy­ty­nyt tot­tua.

Kun ah­dis­tus jos­kus nou­see pin­taan, Tii­na ot­taa yh­teyt­tä tu­tus­tu­miin­sa äi­tei­hin, joi­den lap­sil­la on sa­man­lai­sia haas­tei­ta ja sai­raut­ta. He ym­mär­tä­vät. Ver­tais­tu­ke­a­kin suu­rem­mak­si voi­ma­va­rak­si Tii­na ko­kee omat lap­sen­sa ja puo­li­son­sa.

– On­nek­si mi­nul­la on iha­na puo­li­so, jon­ka kans­sa voim­me ja­kaa tä­män kai­ken. Koen niin, et­tä olem­me sa­mas­sa ve­nees­sä ja vuo­roin tu­em­me ja kan­nat­te­lem­me toi­si­am­me.

Voi­ma­va­roik­si Tii­na las­kee myös ul­koi­lun ja opis­ke­lun. Vuo­den­vaih­teen jäl­keen hän val­mis­tuu ter­vey­den­hoi­ta­jak­si, mut­ta unel­mia tu­le­vai­suu­teen ja lo­pul­li­seen am­mat­tiin riit­tää yhä. Opis­ke­lu ras­kaan ar­jen rin­nal­la on vaa­ti­nut pal­jon, mut­ta toi­saal­ta an­ta­nut muu­ta ajat­te­le­mis­ta elä­mään.

Sil­loin kun ah­dis­tus on ol­lut sy­vin­tä, us­ko on an­ta­nut toi­von nä­kö­a­lo­ja ja tun­tu­nut vii­mei­sel­tä ol­jen­kor­rel­ta, jo­hon tart­tua.

– Vai­kei­na het­ki­nä on loh­dut­ta­vaa tie­tää, et­tä vaik­ka it­se en näe eteen­päin, joku muu kyl­lä nä­kee ja tie­tää. Olen ko­ke­nut niin, et­tä kun it­sel­lä­ni tun­tu­vat kei­not lop­pu­van, Tai­vaan Isäl­lä kei­not vas­ta al­ka­vat, Tii­na to­te­aa.

Jos­kus Tii­na ha­vah­tuu kul­jet­ta­van­sa jo­ta­kin tu­le­vai­suu­teen liit­ty­vää huol­ta mie­les­sään. Sil­loin hän py­säh­tyy ja kat­se­lee ym­pä­ril­leen, kuu­lee leik­ki-ikäi­sen nau­run tai huo­maa kau­niis­ti huur­tu­neet puut. Vain sil­lä het­kel­lä on mer­ki­tys­tä, tu­le­vai­suu­des­ta ei voi tie­tää.

– Vaik­ka se on­kin vä­lil­lä vai­ke­aa, olen ope­tel­lut heit­täy­ty­mään luot­ta­muk­seen ja jät­tä­mään tu­le­vai­suu­den huo­let pois. Tai­vaan Isä pi­tää huo­mi­ses­ta kyl­lä huo­len.

Teks­ti ja kuva: An­ni Käl­kä­jä

Haas­tat­te­lu on lu­et­ta­vis­sa ko­ko­naan 4.1. jul­kais­tus­ta Päi­vä­mie­hes­tä.