Sirk­ka Leh­to

Ou­lun­sa­lo­lai­set 7-vuo­ti­aat ser­kuk­set Lou­na Tak­ki­nen ja Nii­lo Leh­to aloit­ti­vat op­pi­vel­vol­li­suus­tai­pa­leen­sa Pit­kä­kan­kaan yh­te­näis­kou­lus­sa, jos­sa kou­lua käy noin 800 las­ta. Lou­na ja Nii­lo ovat eri luo­kil­la, mut­ta heil­lä on pal­jon yh­tei­siä tun­te­ja. Mo­lem­mis­sa luo­kis­sa on al­le 15 op­pi­las­ta.

Kak­si viik­koa sit­ten ol­lut en­sim­mäi­nen kou­lu­päi­vä oli vie­lä heil­lä hy­vin mie­les­sä.

– Se tun­tui tosi jän­nit­tä­väl­tä, sa­noo Lou­na.

– Jän­nit­ti ihan vä­hän, mut­ta ei jän­ni­tä enää yh­tään, jat­kaa Nii­lo.

Kou­lun aloi­tuk­sen jäl­keen kum­mal­la­kaan ei ole ol­lut mi­tään huol­ta ai­heut­ta­vaa.

– Tai mun ka­ve­ri sa­noi, et­tä jos tar­jo­tin tip­puu, niin kaik­ki al­kaa ta­put­ta­maan, al­kaa Nii­lo kui­ten­kin ker­toa yh­des­tä miel­tä pai­na­nees­ta asi­as­ta.

Vie­lä ei kui­ten­kaan sel­lais­ta ol­lut on­nek­si sat­tu­nut, vaik­ka jol­la­kin oli tar­jo­tin tip­pu­nut­kin. Toi­vot­ta­vas­ti Nii­lon ka­ve­ri on vain juk­san­nut.

Nii­lo sa­noo op­pi­neen­sa al­ku­tai­pa­leel­la kai­ken­lais­ta. Tai ei eh­kä sit­ten­kään.

– En oo kyl­lä op­pi­nut oi­ke­as­taan mi­tään uut­ta vie­lä, hän täs­men­tää.

– Mää oon op­pi­nut muu­ta­man pie­nen kir­jai­men, Lou­na ker­too.

Hä­nen mie­les­tään kou­lu­ai­neis­ta mu­ka­vin on äi­din­kie­li, Nii­lon mie­les­tä ma­te­ma­tiik­ka.

– Mää oon ai­ka hyvä sii­nä. Opet­ta­ja ky­syi, et­tä pal­jon­ko on 55 plus 55. Kol­me viit­ta­si, ja mää sain vas­ta­ta, Nii­lo ker­too iloi­se­na.

Mo­lem­mat to­te­si­vat, et­tä kou­lus­sa on mu­ka­vin­ta vä­li­tun­nit, kun saa leik­kiä.

– Ja ruo­kai­lut, li­sää Nii­lo.

– Ruo­ka on pa­rem­paa kuin ko­to­na. Pal­jon.

Lou­na on sa­moil­la lin­joil­la ruo­kai­lu­a­jan mu­ka­vuu­des­ta.

– Mu­ka­vin­ta on, et­tä ku tul­laan syö­mäs­tä, niin sen jäl­keen on sel­lai­nen rau­hot­tu­mis­tun­ti. Siel­lä saa piir­tää vih­koon.

Sekä Lou­na et­tä Nii­lo siir­tyi­vät kou­luun vie­rei­ses­tä päi­vä­ko­dis­ta, jos­ta tuli tut­tu­ja sa­maan luok­kaan. Ka­ve­ri­a­si­oi­ta ei siis tar­vin­nut ko­vin jän­nit­tää. Ka­ve­rei­den kans­sa on ol­lut mu­ka­va ol­la vä­li­tun­nil­la.

– Oon saa­nut pari ka­ve­ria. Me lei­ki­tään yh­des­sä sel­lai­ses­sa pyö­ri­mä­ju­tus­sa, Nii­lo ker­too vii­ta­ten jal­ka­voi­min pyö­ri­mään lai­tet­ta­vaan pi­ha­le­luun, jon­ka kyy­tiin mah­tuu use­am­pi­kin lap­si.

Lou­na on tu­tus­tu­nut vie­rus­ka­ve­riin­sa Joo­aan.

– Se on mun ka­ve­ri. Kou­lun pi­hal­la on sem­moi­nen kii­pei­ly­te­li­ne, niin me ol­laan sem­mois­ta, et­tä sii­nä ei saa osua sii­hen maa­han. Me ol­laan vä­hän niin kuin lat­ti­a­laa­vaa.

Reip­paat kou­lu­lai­se­na­lut käy­vät kou­lua mie­lel­lään. Tu­le­vai­suu­den­suun­ni­tel­mis­ta ei ole huol­ta vie­lä.

– Eh­kä mi­nus­ta tu­lee ham­mas­lää­kä­ri, Lou­na kui­ten­kin miet­tii.