Al­li Kas­ki ja Mar­ja Kois­ti­na­ho

Tert­tu ja Ola­vi Iso­kos­ki muis­te­le­vat tun­nel­mia jou­lu­kuul­ta 2001, jol­loin tyt­tö­vau­van kuo­le­ma py­säyt­ti nor­maa­lin elä­män. It­se­näi­syys­päi­vää edel­tä­vä­nä il­ta­na vau­van sy­dä­nää­net oli­vat hy­vät ja hän liik­kui. It­se­näi­syys­päi­vän aa­mul­la Ter­tul­le tuli tun­ne, et­tä täy­tyy jo syn­nyt­tää, mut­ta vau­va oli­kin eh­ti­nyt kuol­la. Syn­ny­tys oli suun­ni­tel­tu seu­raa­val­le aa­mul­le.

Ola­vi­kin eh­ti it­se­näi­syys­päi­vän ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen pi­det­ty­ään mu­kaan tuo­hon su­rul­li­seen syn­ny­tyk­seen. Vas­ta sii­nä van­hem­mat sai­vat tie­tää, et­tä en­ke­li­vau­va oli tyt­tö, per­hees­sä jo ole­vien poi­kien jäl­keen. Ter­tul­le toi loh­tua raa­ma­tun­koh­ta ”It­kien he tu­le­vat ja minä joh­da­tan hei­tä, kun he kul­ke­vat ru­koil­len” (Jer. 31:9). Li­säk­si vir­si Lap­sen, jon­ka Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti luok­sen­sa an­toi voi­mia tyy­tyä Ju­ma­lan tah­toon (VK 248:2).

– Vai­keis­sa tun­nel­mis­sa mei­tä loh­dut­ti ys­tä­vien run­sas muis­ta­mi­nen ku­kil­la, kor­teil­la, vie­rai­luil­la ja pu­he­luil­la, Iso­kos­ket muis­te­le­vat.

Ola­vil­le on tär­keä rak­kau­den kak­sois­käs­ky: ”Ra­kas­ta Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ä­si” (5. Moos. 6:5). Hän iloit­see sii­tä, et­tä Jee­sus yh­dis­ti nämä kak­si käs­kyä yh­dek­si (Matt. 22: 34–40).

– Koh­tuul­li­nen it­sen­sä ra­kas­ta­mi­nen on elä­mäs­sä kan­ta­va voi­ma, muu­ten ei voi ra­kas­taa lä­him­mäis­tä, hän to­te­aa.

– Rak­kau­den kak­sois­käs­kyl­le on jo vii­ti­sen vuot­ta ol­lut syk­syl­lä oma kirk­ko­py­hä­kin.

Nyt pa­ris­kun­ta naut­tii yh­des­sä elä­ke­päi­vis­tä. Ola­vi jäi va­paal­le kap­pa­lai­sen vi­ras­ta vuo­den vaih­tees­sa. Ter­tul­le ku­lu­nut tal­vi oli toi­nen elä­ke­vuo­si luo­ka­no­pet­ta­jan vi­ras­ta. Luon­to ym­pä­ris­tö­nä on en­tis­tä tär­ke­äm­pi ilon ai­he, ja nyt eh­tii huo­ma­ta sel­vem­min myös vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lut. Iso­kos­kien kau­nis koti si­jait­see Yli­kii­min­gis­sä Kii­min­ki­jo­en lä­hei­syy­des­sä.

Iso­kos­kil­le on tär­ke­ää se­kin, et­tä nyt heil­lä on mah­dol­li­suus osal­lis­tua va­paas­ti myös Sii­o­nin lei­ri­työ­hön. Täl­le­kin ke­säl­le he ovat lu­pau­tu­neet rip­pi­kou­lu­lei­ril­le töi­hin, Ola­vi pa­pik­si ja Tert­tu opet­ta­jan teh­tä­viin. Tämä on jo kol­mas ker­ta, kun he pää­se­vät yh­des­sä lei­ri­työ­hön. Nuo­ret ovat­kin hy­vin lä­hel­lä hei­dän sy­dä­mi­ään.

– Lei­reil­lä on rau­hal­li­nen il­ma­pii­ri, nuo­ret soit­ta­vat ja lau­la­vat, iloit­see Tert­tu.

Pa­ris­kun­ta ker­too muis­tut­ta­van­sa it­sel­leen, et­tä haas­teel­li­sis­sa­kin ti­lan­teis­sa nuor­ten kans­sa tu­lee toi­mia ar­mol­li­ses­ti.

– Pap­pi ei jää täy­del­li­ses­ti eläk­keel­le, mut­ta nyt saa it­sel­le­kin va­ra­ta ai­kaa. En ole ko­ke­nut kui­ten­kaan ko­vin suur­ta muu­tos­ta, sil­lä työ­teh­tä­viä tu­lee, jos ot­taa vas­taan, Ola­vi tuu­maa.

Tert­tu ker­too osaa­van­sa naut­tia sii­tä, et­tä nyt jää jo omaa ai­kaa.

– Eläk­keel­le jää­mi­sen al­ku­ai­koi­na Tert­tu nou­si is­tus­ke­le­maan keit­ti­öön ik­ku­nan ää­reen ja tuu­mi, et­tä kou­lu­au­to meni, hy­myi­lee Ola­vi haus­kal­le yh­tei­sel­le muis­tol­le.