JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Ru­non­lau­su­ja Mar­ja-Lee­na Si­ka­la: Hy­vän ru­non löy­tä­mi­nen on ilo

Puhutaan maasta ja taivaasta
28.2.2016 9.00

– Ka­le­va­lan­päi­väs­tä tu­lee en­sim­mäi­se­nä mie­lee­ni suo­ma­lai­suus, Mar­ja-Lee­na Si­ka­la ker­too kan­sal­li­see­pok­sen juh­la­päi­vän miet­teis­tä.

– Ru­no­pii­ris­sä vii­me ker­ral­la pu­huim­me­kin juu­ri Ka­le­va­las­ta. Se on kään­net­ty yli 60 kie­lel­le ja se on ol­lut in­noi­tuk­sen läh­tee­nä mo­nil­le ru­noi­li­joil­le, hän ker­too.

– Ru­not vie­vät men­nes­sään. Nuo­re­na kou­lu­lai­se­na ru­not oli­vat lä­hei­siä. Kun per­he kas­voi ja lap­set vart­tui­vat, oli jäl­leen ai­kaa ru­noil­le. Lei­po­es­sa­kin mi­nul­la oli ru­no­kir­ja pöy­däl­lä avoi­me­na.

Juh­la­päi­vän mie­lui­nen teh­tä­vä

Mar­ja-Lee­na on osal­lis­tu­nut il­mai­su­tai­don pii­riin ja ru­no­pii­riin jo pit­kään. Lau­sun­taa hän on har­ras­ta­nut lä­hes kol­men­kym­me­nen vuo­den ajan. Tä­nään Ka­le­va­lan­päi­vä­nä Mar­ja-Lee­nal­la on jäl­leen mie­lui­nen teh­tä­vä.

– Päi­vä me­nee juh­lien mer­keis­sä. Esi­tän pari ru­noa Jo­ki­laak­so­jen so­ta­or­po­jen kym­men­vuo­tis­juh­las­sa. Toi­nen ru­nois­ta on In­ke­ri Hy­ny­sen kir­joit­ta­ma Hä­mä­ris­sä. Sii­nä pie­ni poi­ka ky­se­lee äi­dil­tään, mil­loin isä tu­lee ko­tiin. äi­ti ker­too isän puo­lus­ta­van maam­me ra­jaa ja per­heen omaa ma­jaa, ja va­kuut­taa isän saa­pu­van kun jou­taa.

Ja ker­ran hä­mys­sä il­lan­suun

isä pa­la­si jäl­leen ko­tiin.

Tuli kyl­mä­nä val­kees­sa ar­kus­saan

ja men­nyt ei enää so­tiin.

Ru­not tun­tei­den tulk­ki­na

Ru­no­jen kaut­ta kä­si­tel­lään mo­nia vai­kei­ta­kin asi­oi­ta. Tun­tei­den kir­jo on vah­vas­ti läs­nä. Esit­tä­jä elää ru­non tun­teet ja on nii­den tulk­ki­na.

– Jot­ta it­seä kos­ket­ta­van ru­non voi esit­tää, pi­tää sitä lu­kea mon­ta ker­taa. Sil­lä ta­val­la pää­see sii­hen si­säl­le ja va­paut­taa it­sen­sä, ru­non­lau­su­ja to­te­aa.

Jos­kus ru­no­ja har­joi­tel­les­sa pi­tää it­ke­ä­kin vä­lil­lä. Teu­vo Ahon ru­nois­ta Mar­ja-Lee­nan mie­leen on jää­nyt eri­tyi­ses­ti Olen vä­sy­nyt lau­la­ja.

– Luin sen erään rak­kaan ys­tä­vä­ni hau­ta­jai­sis­sa. Ru­non vii­mei­ses­sä sä­keis­tös­sä on loh­dul­li­nen vies­ti:

Olen vä­sy­nyt lau­la­ja

mat­ka­ni pääs­sä.

Vaan yk­sin­kö oli­sin,

hyl­jät­ty?

Kuu­len las­te­si ää­nen,

syt­tyy rin­ta:

olen saat­ta­jien par­ves­sa

ei­kä si­nun us­kol­li­suu­te­si

ole vie­lä vä­sy­nyt mi­nua kan­ta­maan.

KUVA: H.H.

Elä­män suu­ria löy­tö­jä

Ys­tä­vä kul­kee muis­tois­sa. Hä­nen kaut­taan Mar­ja-Lee­na löy­si elä­mään­sä suu­ria asi­oi­ta.

– Olen ko­toi­sin Kes­ki-Suo­mes­ta Kon­ne­ve­del­tä. Me­nin 15-vuo­ti­aa­na ko­ti­a­pu­lai­sek­si tä­hän us­ko­vai­seen per­hee­seen. äi­ti­ni ei hir­ve­äs­ti ty­kän­nyt, kun mel­kein heti muu­tin per­heen mu­ka­na Kes­ti­lään. Siel­lä sain pa­ran­nuk­sen ar­mon.

Ys­tä­vän per­heen kans­sa nuo­ren ty­tön tie kul­ki pa­rin vuo­den jäl­keen Ni­va­laan. Ni­va­las­ta on tul­lut koti nyt 69-vuo­ti­aal­le 11 lap­sen äi­dil­le, jol­la on 40 las­ten­las­ta ja kol­me las­ten­las­ten­las­ta.

Ru­not muis­to­jen läh­tee­nä

Ilo syk­kii Mar­ja-Lee­nan kas­voil­la, kun hän muis­te­lee puo­li­son­sa Vei­kon en­sim­mäis­tä käyn­tiä Kon­ne­ve­del­lä. Sil­loin oli ju­han­nus 1966.

– Olim­me ju­han­nu­saat­to­na men­neet kih­loi­hin ja kä­vim­me ju­han­nu­syö­nä poi­mi­mas­sa leh­dok­ke­ja ko­ti­ni lä­hel­lä ole­vas­sa met­si­kös­sä. Leh­dok­kien tuok­su oli huu­maa­va.

Sa­man huu­maa­van tuok­sun voi ais­tia Mika Wal­ta­rin ar­mei­jai­käi­se­nä kir­joit­ta­mas­sa ru­nos­sa Minä ra­kas­ta tätä maa­ta.

– Täs­sä ru­nos­sa on kuva Suo­men koko luon­nos­ta, Mar­ja-Lee­na ker­too.

Suo­men luon­toa ei voi pa­rem­min ku­va­ta kuin mitä ar­mei­jai­käi­nen nuo­ru­kai­nen on teh­nyt. Ai­van kuin Mar­ja-Lee­nan muis­to on hä­nen usein esit­tä­män­sä Wal­ta­rin ru­non koh­ta:

Him­me­än­val­koi­sia öi­tä, leh­do­kit avau­tu­vat yö­hön, suo­ve­si kiil­tää, pur­su­jen tuok­sus­sa on huu­maa­va unoh­dus, arat lin­nut ha­vah­tu­vat pe­sis­sään huo­men­koi­ton kas­teen­raik­kau­teen. Minä ra­kas­tan, ra­kas­tan tätä maa­ta.

KUVA: MATIAS HAARANIEMI

Ru­not elä­män voi­ma­na

Ai­na ru­not ei­vät avau­du heti. Jos­kus oi­val­lus syn­tyy vas­ta vuo­sien pääs­tä.

– Jos­kus on vai­kei­ta ru­no­ja, nii­hin ei tah­do pääs­tä si­säl­le. Tun­tuu to­del­la vai­ke­al­ta esit­tää ru­noa, jos sie­lu ei ole mu­ka­na, Mar­ja-Lee­na poh­tii.

Ru­nol­la on mon­ta elä­mää. Kir­joit­ta­ja an­taa sa­noil­le mer­ki­tyk­sen. Lu­ki­ja pei­laa sitä omien ko­ke­mus­ten­sa kaut­ta. Esit­tä­jä on ru­non tulk­ki.

– Jos­kus on hel­pom­pi ym­mär­tää ru­non sa­no­ma, kun kuu­lee sen jon­kun toi­sen esit­tä­mä­nä. Hy­vän ru­non löy­tä­mi­nen on ilo. Ru­non esit­tä­mi­nen an­taa it­sel­le­kin pal­jon, kun saa ker­toa toi­sil­le löy­dös­tä.

Vai­vat unoh­tu­vat

– Ru­no­ja lu­kies­sa, esit­tä­es­sä ja kuun­nel­les­sa kaik­ki vai­vat unoh­tu­vat, Mar­ja-Lee­na to­te­aa.

Maa­lis­kuus­sa Ni­va­lan seu­ra­kun­nan Nais­ten­päi­vil­lä hän ai­koo esit­tää Ee­va Kon­ti­o­ka­rin ru­non Nä­ky­mä­tön rep­pu. Sii­nä on mai­ni­oi­ta koh­tia:

Meil­lä jo­ka­hit­tel­la on jou­kos sel­laa­nen rep­pu, joka ei kei­ku se­li­jäs, ei roi­ku kä­si­puo­les ei­kä pai­na har­ti­oo­ta…. Sii­nä re­pus on elä­män maku, tus­ka, kipu ja luo­pu­mus….On sii­nä trai­jaa­mis­ta, jos sen pus­sin kans mei­naa se­le­vi­tä elä­män­sä lä­vit­te. Ei­kä nii­ren kuor­mien kans yk­sin se­le­vi­äk­kään. Tie­tä­mä­tän­sä tai tie­too­ses­ti jo­ka­hi­ne kan­taa toi­sen­ki rep­pua. On­ki sit­te hu­paas­ta, kun kan­taa toi­sen kuor­maa, niin oma­kin tun­tuu jo­ten­ki ke­vi­äm­mäl­tä…

KUVA: PäIVI PELTONIEMI

Eija-RiittaNiinikoski
Mielenkiintoinen työ yliopiston alueyksikössä ja monet luottamustehtävät antavat sisältöä arkeeni. Perhe, ystävät ja suku ovat minulle rakkaita. Ajatuksissani olen usein minulle tärkeiden ihmisten luona. Nivalan lakeus rohkaisee ajattelemaan avarasti. Monena aamuna mielessäni on erään runoilijan sanat: "Aamu on noussut. Astun kostealle pihalle ja kyselen, mitähän tästä päivästä on kirjoitettu Jumalan kirjaan." Minulle voi lähettää palautetta osoitteella eija-riitta.niinikoski@nivala.fi
27.2.2020

Jee­sus sa­noo: "Kun paas­to­at­te, äl­kää ol­ko syn­kän nä­köi­siä niin kuin te­ko­py­hät. He muut­ta­vat muo­ton­sa sur­ke­ak­si, jot­ta kaik­ki var­mas­ti huo­mai­si­vat hei­dän paas­to­a­van." Matt. 6:16

Viikon kysymys