– Ka­le­va­lan­päi­väs­tä tu­lee en­sim­mäi­se­nä mie­lee­ni suo­ma­lai­suus, Mar­ja-Lee­na Si­ka­la ker­too kan­sal­li­see­pok­sen juh­la­päi­vän miet­teis­tä.

– Ru­no­pii­ris­sä vii­me ker­ral­la pu­huim­me­kin juu­ri Ka­le­va­las­ta. Se on kään­net­ty yli 60 kie­lel­le ja se on ol­lut in­noi­tuk­sen läh­tee­nä mo­nil­le ru­noi­li­joil­le, hän ker­too.

– Ru­not vie­vät men­nes­sään. Nuo­re­na kou­lu­lai­se­na ru­not oli­vat lä­hei­siä. Kun per­he kas­voi ja lap­set vart­tui­vat, oli jäl­leen ai­kaa ru­noil­le. Lei­po­es­sa­kin mi­nul­la oli ru­no­kir­ja pöy­däl­lä avoi­me­na.

Juh­la­päi­vän mie­lui­nen teh­tä­vä

Mar­ja-Lee­na on osal­lis­tu­nut il­mai­su­tai­don pii­riin ja ru­no­pii­riin jo pit­kään. Lau­sun­taa hän on har­ras­ta­nut lä­hes kol­men­kym­me­nen vuo­den ajan. Tä­nään Ka­le­va­lan­päi­vä­nä Mar­ja-Lee­nal­la on jäl­leen mie­lui­nen teh­tä­vä.

– Päi­vä me­nee juh­lien mer­keis­sä. Esi­tän pari ru­noa Jo­ki­laak­so­jen so­ta­or­po­jen kym­men­vuo­tis­juh­las­sa. Toi­nen ru­nois­ta on In­ke­ri Hy­ny­sen kir­joit­ta­ma Hä­mä­ris­sä. Sii­nä pie­ni poi­ka ky­se­lee äi­dil­tään, mil­loin isä tu­lee ko­tiin. äi­ti ker­too isän puo­lus­ta­van maam­me ra­jaa ja per­heen omaa ma­jaa, ja va­kuut­taa isän saa­pu­van kun jou­taa.

Ja ker­ran hä­mys­sä il­lan­suun

isä pa­la­si jäl­leen ko­tiin.

Tuli kyl­mä­nä val­kees­sa ar­kus­saan

ja men­nyt ei enää so­tiin.

Ru­not tun­tei­den tulk­ki­na

Ru­no­jen kaut­ta kä­si­tel­lään mo­nia vai­kei­ta­kin asi­oi­ta. Tun­tei­den kir­jo on vah­vas­ti läs­nä. Esit­tä­jä elää ru­non tun­teet ja on nii­den tulk­ki­na.

– Jot­ta it­seä kos­ket­ta­van ru­non voi esit­tää, pi­tää sitä lu­kea mon­ta ker­taa. Sil­lä ta­val­la pää­see sii­hen si­säl­le ja va­paut­taa it­sen­sä, ru­non­lau­su­ja to­te­aa.

Jos­kus ru­no­ja har­joi­tel­les­sa pi­tää it­ke­ä­kin vä­lil­lä. Teu­vo Ahon ru­nois­ta Mar­ja-Lee­nan mie­leen on jää­nyt eri­tyi­ses­ti Olen vä­sy­nyt lau­la­ja.

– Luin sen erään rak­kaan ys­tä­vä­ni hau­ta­jai­sis­sa. Ru­non vii­mei­ses­sä sä­keis­tös­sä on loh­dul­li­nen vies­ti:

Olen vä­sy­nyt lau­la­ja

mat­ka­ni pääs­sä.

Vaan yk­sin­kö oli­sin,

hyl­jät­ty?

Kuu­len las­te­si ää­nen,

syt­tyy rin­ta:

olen saat­ta­jien par­ves­sa

ei­kä si­nun us­kol­li­suu­te­si

ole vie­lä vä­sy­nyt mi­nua kan­ta­maan.

KUVA: H.H.

Elä­män suu­ria löy­tö­jä

Ys­tä­vä kul­kee muis­tois­sa. Hä­nen kaut­taan Mar­ja-Lee­na löy­si elä­mään­sä suu­ria asi­oi­ta.

– Olen ko­toi­sin Kes­ki-Suo­mes­ta Kon­ne­ve­del­tä. Me­nin 15-vuo­ti­aa­na ko­ti­a­pu­lai­sek­si tä­hän us­ko­vai­seen per­hee­seen. äi­ti­ni ei hir­ve­äs­ti ty­kän­nyt, kun mel­kein heti muu­tin per­heen mu­ka­na Kes­ti­lään. Siel­lä sain pa­ran­nuk­sen ar­mon.

Ys­tä­vän per­heen kans­sa nuo­ren ty­tön tie kul­ki pa­rin vuo­den jäl­keen Ni­va­laan. Ni­va­las­ta on tul­lut koti nyt 69-vuo­ti­aal­le 11 lap­sen äi­dil­le, jol­la on 40 las­ten­las­ta ja kol­me las­ten­las­ten­las­ta.

Ru­not muis­to­jen läh­tee­nä

Ilo syk­kii Mar­ja-Lee­nan kas­voil­la, kun hän muis­te­lee puo­li­son­sa Vei­kon en­sim­mäis­tä käyn­tiä Kon­ne­ve­del­lä. Sil­loin oli ju­han­nus 1966.

– Olim­me ju­han­nu­saat­to­na men­neet kih­loi­hin ja kä­vim­me ju­han­nu­syö­nä poi­mi­mas­sa leh­dok­ke­ja ko­ti­ni lä­hel­lä ole­vas­sa met­si­kös­sä. Leh­dok­kien tuok­su oli huu­maa­va.

Sa­man huu­maa­van tuok­sun voi ais­tia Mika Wal­ta­rin ar­mei­jai­käi­se­nä kir­joit­ta­mas­sa ru­nos­sa Minä ra­kas­ta tätä maa­ta.

– Täs­sä ru­nos­sa on kuva Suo­men koko luon­nos­ta, Mar­ja-Lee­na ker­too.

Suo­men luon­toa ei voi pa­rem­min ku­va­ta kuin mitä ar­mei­jai­käi­nen nuo­ru­kai­nen on teh­nyt. Ai­van kuin Mar­ja-Lee­nan muis­to on hä­nen usein esit­tä­män­sä Wal­ta­rin ru­non koh­ta:

Him­me­än­val­koi­sia öi­tä, leh­do­kit avau­tu­vat yö­hön, suo­ve­si kiil­tää, pur­su­jen tuok­sus­sa on huu­maa­va unoh­dus, arat lin­nut ha­vah­tu­vat pe­sis­sään huo­men­koi­ton kas­teen­raik­kau­teen. Minä ra­kas­tan, ra­kas­tan tätä maa­ta.

KUVA: MATIAS HAARANIEMI

Ru­not elä­män voi­ma­na

Ai­na ru­not ei­vät avau­du heti. Jos­kus oi­val­lus syn­tyy vas­ta vuo­sien pääs­tä.

– Jos­kus on vai­kei­ta ru­no­ja, nii­hin ei tah­do pääs­tä si­säl­le. Tun­tuu to­del­la vai­ke­al­ta esit­tää ru­noa, jos sie­lu ei ole mu­ka­na, Mar­ja-Lee­na poh­tii.

Ru­nol­la on mon­ta elä­mää. Kir­joit­ta­ja an­taa sa­noil­le mer­ki­tyk­sen. Lu­ki­ja pei­laa sitä omien ko­ke­mus­ten­sa kaut­ta. Esit­tä­jä on ru­non tulk­ki.

– Jos­kus on hel­pom­pi ym­mär­tää ru­non sa­no­ma, kun kuu­lee sen jon­kun toi­sen esit­tä­mä­nä. Hy­vän ru­non löy­tä­mi­nen on ilo. Ru­non esit­tä­mi­nen an­taa it­sel­le­kin pal­jon, kun saa ker­toa toi­sil­le löy­dös­tä.

Vai­vat unoh­tu­vat

– Ru­no­ja lu­kies­sa, esit­tä­es­sä ja kuun­nel­les­sa kaik­ki vai­vat unoh­tu­vat, Mar­ja-Lee­na to­te­aa.

Maa­lis­kuus­sa Ni­va­lan seu­ra­kun­nan Nais­ten­päi­vil­lä hän ai­koo esit­tää Ee­va Kon­ti­o­ka­rin ru­non Nä­ky­mä­tön rep­pu. Sii­nä on mai­ni­oi­ta koh­tia:

Meil­lä jo­ka­hit­tel­la on jou­kos sel­laa­nen rep­pu, joka ei kei­ku se­li­jäs, ei roi­ku kä­si­puo­les ei­kä pai­na har­ti­oo­ta…. Sii­nä re­pus on elä­män maku, tus­ka, kipu ja luo­pu­mus….On sii­nä trai­jaa­mis­ta, jos sen pus­sin kans mei­naa se­le­vi­tä elä­män­sä lä­vit­te. Ei­kä nii­ren kuor­mien kans yk­sin se­le­vi­äk­kään. Tie­tä­mä­tän­sä tai tie­too­ses­ti jo­ka­hi­ne kan­taa toi­sen­ki rep­pua. On­ki sit­te hu­paas­ta, kun kan­taa toi­sen kuor­maa, niin oma­kin tun­tuu jo­ten­ki ke­vi­äm­mäl­tä…

KUVA: PäIVI PELTONIEMI