Teu­vo Aho on elä­män­työn­sä Poh­jois-Suo­mes­sa seu­ra­kun­ta­pap­pi­na teh­nyt haa­pa­ve­ti­nen mies. Ju­ma­lan suu­ruus ja py­hyys ovat pu­hu­tel­leet hän­tä vah­vas­ti hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti­kin. Täs­sä ku­vas­sa Teu­vo-pa­pan apu­lai­si­na pi­ha­töis­sä ovat las­ten­lap­set Vil­ma, 5, ja Ii­vo, 3.

– Tä­män kai­ken hän on kät­ke­nyt mei­dän pien­ten ih­mis­ten hau­rau­teen elää ja toi­mia hä­nen luo­mas­saan maa­il­mas­sa. Oman elä­mä­ni hau­raus ja pien­ten las­ten kuo­le­ma kul­jet­ti­vat sy­väl­le huu­ta­maan apua. Myös vuo­si­kym­men­ten mat­ka ih­mis­ten pa­ris­sa ka­to­a­vai­suu­den saa­tos­sa sai kä­det pu­ris­tu­maan ru­kouk­seen.

Se oli tou­ko­kuus­sa. Elä­mä kuin seit­ti hen­käyk­sen va­ras­sa. Muis­tan vain, kuin­ka sai­raa­lan ik­ku­nan ta­ka­na koko Ju­ma­lan puis­to soi.

Pa­pin työ­hön on lä­hei­ses­ti liit­ty­nyt kuo­le­ma ja su­re­vien ih­mis­ten koh­taa­mi­nen. Teu­vo ker­too, kuin­ka su­re­va ih­mi­nen on ai­doim­mil­laan, kun kaik­ki naa­mi­ot on rii­sut­tu pois.

Seu­ra­kun­ta­pa­pin työn ohes­sa kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut Teu­vol­le ra­kas har­ras­tus. Ru­no­jen kir­joit­ta­mi­nen on vaa­ti­nut aja­tus­ten ja tun­tei­den kans­sa työs­ken­te­le­mis­tä. Se on sa­mal­la an­ta­nut uu­sia ka­na­via elä­mään ja toi­sen ih­mi­sen koh­taa­mi­seen.

– Kuo­le­man ja elä­män hau­rau­den hy­väk­sy­mi­nen roh­kai­see elä­mään. Vaik­ka kan­nan kuo­le­maa mu­ka­na­ni omas­sa kuih­tu­vas­sa ruu­miis­sa­ni, on kuo­le­ma löy­tä­nyt voit­ta­jan­sa Kris­tuk­ses­sa.

Teu­vo poh­dis­ke­lee, et­tä hä­dän ja tur­vat­to­muu­den kes­kel­lä ih­mi­nen tar­vit­see tois­ta ih­mis­tä kuun­te­le­maan ja ja­ka­maan nämä vai­ke­at het­ket. Ih­mi­nen on pe­ru­so­le­muk­sel­taan sama: Ju­ma­lan luo­ma­na haa­voit­tu­va ja ar­ka, apua ja lä­hei­sen ih­mi­sen rak­kaut­ta tar­vit­se­va.

– Ai­kam­me kas­va­va haas­te on ko­tiem­me tur­val­li­suus, kes­ki­näi­nen rak­kaus ja kun­ni­oi­tus, mies miet­tii.

– Yh­teis­kun­ta ei voi kaik­kea teh­dä puo­les­tam­me. Minä pie­ni ih­mi­nen omal­la käyt­täy­ty­mi­sel­lä­ni voin saa­da ih­mei­tä ai­kaan. Hau­ras­kin tai­mi, kun sitä hoi­de­taan ja ra­kas­te­taan, kas­vaa vah­vak­si kan­ta­maan vuo­rol­laan vas­tuu­ta täs­sä maa­il­mas­sa.

Täs­sä huo­nees­sa on ai­ka py­säh­ty­nyt. Ei sitä enää ole. On vain si­nun kä­te­si ja rak­kaus. Ne kan­ta­vat ra­jal­le. On vie­lä toi­nen käsi ja ar­mo. Kan­ta­vat ko-tiin as­ti.

Teu­vo Aho on löy­tä­nyt Raa­ma­tus­ta pal­jon koh­tia, jois­sa ih­mi­sen avut­to­muus ja hätä rii­pai­se­vat sy­väl­tä. Loh­dut­ta­vaa kui­ten­kin on, et­tä kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la on kan­san­sa kes­kel­lä sil­loin­kin, kun tun­tuu, et­tä hän on vä­lin­pi­tä­mä­tön ja kau­ka­na (Ps. 32). Psal­mien kir­jas­sa pie­nen ih­mi­sen tus­ka ja suu­ren Ju­ma­lan py­hyys koh­taa­vat usein sa­la­tul­la ta­val­la.

Kun Teu­vo pu­huu tur­vat­to­man ih­mi­sen suu­rim­mas­ta kii­tok­sen ja ylis­tyk­sen ai­hees­ta, hän lai­naa psal­mien 103 ja 73 lau­la­jan sa­no­ja.

– ”Hän an­taa an­teek­si kaik­ki syn­ti­ni ja pa­ran­taa kaik­ki sai­rau­te­ni.” ”Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, sinä olet ai­noa tur­va­ni maan pääl­lä. Vaik­ka ruu­mii­ni ja sie­lu­ni nään­tyy Ju­ma­la on kal­li­o­ni, mi­nun osa­ni ian­kaik­ki­ses­ti.”

Teu­vo Aho poh­dis­ke­lee myös Ih­mi­sen Po­jan, Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­sen mat­kaa.

– Hän oli vi­a­ton ja koko ih­mis­kun­nan syn­tien kan­ta­ja. Ju­ma­la, joka tuli tur­vat­to­mien ih­mis­ten maa­il­maan, voit­ti syn­nin ja kuo­le­man val­lan. Hän koh­ta­si syn­ti­set, sai­raat, näl­käi­set ja ko­dit­to­mat. Hän jät­ti ope­tus­lap­sil­leen teh­tä­vän ker­toa ilo­sa­no­maa an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta ja ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä. Tämä teh­tä­vä ja lah­ja on yhä tur­vat­to­man maa­il­man kes­kel­lä.

Teu­vo iloit­see Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta:

– Tai­vaal­li­sen Isän rak­kaus jak­saa yhä odot­taa ko­tin­sa jät­tä­neen ja kai­ken maa­il­mal­la tuh­lan­neen pa­luu­ta. Isän rak­kaus juok­see vas­taan, ot­taa sy­liin­sä en­nen kuin olet eh­ti­nyt taak­kaa­si pur­kaa.

Täh­det kat­se­le­vat maa­han as­ti. Jo­kin mi­nus­sa läh­tee liik­keel­le, pu­huu uu­den ke­vään, kirk­kaan kuin me­ren.

Kuva: Sep­po Aho

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 25.10.