Saa­ra Ho­lap­pa

Kyl­lä mi­nus­ta tun­tuu, et­tä olen suo­ma­lai­nen, sa­noo Raa­hes­sa asu­va nuo­ri kris­tit­ty per­hee­näi­ti Ib­ti­haal Ab­bas.

Hän tuli Suo­meen tur­va­pai­kan­ha­ki­ja­na yli nel­jä vuot­ta sit­ten Ira­kis­ta yh­des­sä mie­hen­sä Has­san Al-Ma­la­kin ja kah­den poi­kan­sa Sa­ja­din, 10, ja Alin, 7, kans­sa. Kol­me­vuo­ti­as Kii­an on syn­ty­nyt uu­des­sa ko­ti­maas­sa Suo­mes­sa.

Ys­tä­vät ovat kut­su­neet rau­ha­nyh­dis­tyk­sil­le

Kaa­mos ja toi­saal­ta ke­säl­lä läpi yön pais­ta­va au­rin­ko vaa­ti­vat en­sim­mäi­se­nä vuon­na to­tut­te­lua.

– Ka­ve­rit ovat aut­ta­neet ko­tiu­tu­maan joka pai­kas­sa.

Ib­ti­haal Ab­bas tyk­kää asua Poh­jois-Poh­jan­maal­la, kos­ka seu­dul­la on pal­jon lap­sia. Aluk­si hän asui per­hei­neen Mu­hok­sel­la vas­taa­not­to­kes­kuk­ses­sa. Siel­lä he tu­tus­tui­vat ih­mi­siin, joi­den kaut­ta per­he pää­tyi seu­roi­hin. Per­heen muut­ta­es­sa uu­del­le paik­ka­kun­nal­le Ruuk­kiin soit­ti­vat Mu­hok­sen ka­ve­rit Ruu­kis­sa asu­vil­le ys­tä­vil­leen ja su­ku­lai­sil­leen. Näin myös Ruu­kis­sa hei­dät otet­tiin pian omak­si.

Ab­bas on käy­nyt myös Raa­hes­sa asu­es­saan per­hei­neen seu­rois­sa ja rau­ha­nyh­dis­tyk­sen kie­li­lei­ril­lä ker­to­mas­sa lap­sil­le, mil­lai­nen oli lap­suus hä­nen ko­ti­maas­saan. Hän on ko­ke­nut seu­rois­sa käy­des­sään, et­tä siel­lä nä­kee per­hei­tä kun­ni­oi­tet­ta­van. Hän ha­lu­aa jat­kaa tu­tus­tu­mis­taan yh­tei­söön, jos­sa on hä­nen mu­kaan­sa jo­tain iha­naa.

“Suo­ma­lai­set ovat kuin mei­dän ih­mi­siä”

Ab­ba­sin su­ku­lai­set ja ys­tä­vät ei­vät us­ko­neet, et­tä suo­ma­lai­set voi­vat ol­la näin mu­ka­via ja avoi­mia.

– Ihan kuin mei­dän ih­mi­siä, Ib­ti­haal Ab­bas miet­tii.

– Suo­ma­lai­set ovat aluk­si ujo­ja, mut­ta sit­ten he ovat niin iha­nia.

Ira­kis­sa lin­ja-au­tos­sa ih­mi­set al­ka­vat hel­pos­ti kes­kus­tel­la myös tun­te­mat­to­mil­le toi­sin kuin suo­ma­lai­set. Ab­bas on ko­ke­nut, et­tä myös Suo­mes­sa ih­mi­set kui­ten­kin al­ka­vat mie­lel­lään ju­tel­la ta­kai­sin, jos hän aloit­taa kes­kus­te­lun.

Irak on edel­leen ra­kas

Ib­ti­haal Ab­bas kai­paa Ira­kis­ta mo­nia asi­oi­ta. Yk­si iso unel­ma on pääs­tä käy­mään Tur­kis­sa, jos­sa hä­nen van­hem­pan­sa ja sis­kon­sa per­hei­neen täl­lä het­kel­lä asu­vat.

– Jos­kus yö­ai­ka­na minä it­ken vä­hän, kos­ka on niin ikä­vä äi­tiä ja sis­koa. Ha­lu­ai­sin ihan vain ha­la­ta äi­tiä, tun­tea äi­din tuok­sun.

Eri­tyi­sen iha­na muis­to Ira­kis­ta liit­tyy hei­dän ko­tiin­sa. Sen naa­pu­ris­sa asui iä­käs mum­mo, joka ai­na aa­mul­la keit­ti it­sel­leen tee­tä. Hän li­sä­si run­saas­ti so­ke­ria juo­man se­kaan ja se­koit­ti lu­si­kal­la la­si­sen ku­pin si­säl­töä niin, et­tä Ib­ti­haal ja hä­nen per­heen­sä he­rä­si­vät joka aa­mu tut­tuun lu­si­kan ki­li­nään. Ira­kis­sa iso­van­hem­mat asu­vat nuo­rem­man su­ku­pol­ven kans­sa, ja niin myös tämä mum­mo: hän asui poi­kan­sa kans­sa. Mum­mo ta­pa­si kiu­soi­tel­la poi­kaan­sa vä­hän en­nen tä­män töi­hin läh­töä, ja hy­vän­tuu­li­nen jut­te­lu kan­tau­tui naa­pu­riin as­ti.

Has­sa­nin läh­det­tyä töi­hin naa­pu­rin rou­va tuli päi­väk­si lap­si­neen Ab­ba­sin luok­se. Ira­kis­sa su­ku­lai­sia ta­va­taan hy­vin pal­jon.

Mum­mot ovat tär­kei­tä

Mum­mot ovat Ib­ti­haal Ab­ba­sil­le muu­ten­kin tär­kei­tä. Va­paa­eh­tois­työs­sä van­huk­sia aut­ta­es­saan hän on tu­tus­tu­nut Suo­mes­sa mo­neen van­haan rou­vaan, jois­ta on tul­lut hä­nen ys­tä­vi­ään ja joi­ta hän pi­tää Suo­men mum­moi­naan. Hän ko­kee, et­tä lop­pu­jen lo­puk­si hä­nen mum­mo­ys­tä­vän­sä ovat aut­ta­neet tosi pal­jon.

Yh­tä ai­kaa Ab­ba­sis­ta tun­tuu hai­ke­al­ta, kos­ka lap­set ei­vät voi ol­la omien iso­van­hem­pien­sa kans­sa. Hän on it­se op­pi­nut ja saa­nut omil­ta iso­van­hem­mil­taan niin pal­jon. Hän muis­taa oman mum­mon­sa opet­ta­neen hä­nel­le muun mu­as­sa, et­tei kos­kaan toi­sel­le ih­mi­sel­le saa sa­noa pa­has­ti.

– Jos­kus mie­tin, mis­tä kai­kes­ta omat lap­set jää­vät pait­si, kun kas­va­vat il­man iso­van­hem­pi­aan.

Po­si­tii­vi­nen mie­li aut­taa unoh­ta­maan

– Jos ih­mi­set tie­täi­si­vät, mitä asi­oi­ta näin Ira­kis­sa, he ei­vät us­koi­si, et­tä voin elää.

Ab­bas ku­vai­lee ny­kyis­tä elä­mään­sä va­loi­sin sa­noin:

– Joka pai­kas­sa meil­lä on ol­lut asun­to. Per­heel­tä ja ys­tä­vil­tä saan kau­nis­ta rak­kaut­ta. Has­san on koko ajan mi­nun tu­ke­na. Nämä asi­at tuo­vat ai­na iloa, ovat siu­naus. Kii­tän Ju­ma­laa, et­tä olen po­si­tii­vi­nen ja olen unoh­ta­nut no­pe­as­ti pa­hat ko­ke­muk­set.

Täl­lä het­kel­lä Ab­bas opis­ke­lee la­bo­ra­to­ri­oa­laa ta­voit­tee­naan val­mis­tua sen jäl­keen far­ma­seu­tik­si: sit­ten hän voi­si omal­la ta­val­laan aut­taa ih­mi­siä val­koi­ses­sa ta­kis­sa niin kuin äi­tin­sä, joka on lää­kä­ri. Hän har­ras­taa ku­va­tai­tei­ta, ja aja­tuk­se­na on saa­da pi­tää oma tai­de­näyt­te­ly. Myös yh­tei­nen yri­tys mie­hen­sä Has­sa­nin kans­sa voi ol­la mah­dol­li­nen.

Las­ten tu­le­vai­suut­ta aja­tel­len suu­rin toi­ve on jo to­teu­tu­nut:

– Lap­set ovat tur­vas­sa.