An­na Kos­ki

Ju­ma­la on vii­sau­des­saan luo­nut mo­nen­lai­sia ih­mi­siä, et­tä ih­mi­nen nä­ki­si Ju­ma­lan luo­mis­työn. Rii­na Väy­ry­nen työs­ken­te­lee hoi­ta­ja­na ryh­mä­ko­dis­sa Ou­lus­sa.

– Kii­tok­sen työs­tä­ni saan asuk­kaan rau­hal­li­ses­ta ja tyy­ty­väi­ses­tä ole­muk­ses­ta, ker­too Rii­na Väy­ry­nen.

Ryh­mä­ko­dis­sa asuu ko­ko­ai­kai­ses­ti ih­mi­siä, joil­la on jo­kin omi­nai­suus, joka ei mah­dol­lis­ta it­sel­li­seen elä­mään. Hei­tä var­ten tar­vi­taan hen­ki­lö­koh­tai­sia avus­ta­jia, ja Väy­ry­nen on yk­si heis­tä. Ryh­mä­ko­din ar­ki ja hen­ki­lö­koh­tai­sen avus­ta­jan työn­ku­va koos­tuu aa­mu- ja il­ta­toi­mis­ta, ruu­an­lai­tos­ta, päi­vän ak­ti­vi­tee­teis­ta, lii­kun­ta- ja tai­de­tuo­ki­ois­ta sekä ryh­mä­ret­kis­tä lä­hi­seu­dul­le.

– Aa­mu­vuo­ros­sa he­rät­te­len asuk­kaat ja avus­tan aa­mu­pe­suis­sa ja vaat­tei­den lai­tos­sa, ja vas­taa­vas­ti il­ta­vuo­ros­sa peit­te­len asuk­kaat tur­val­li­ses­ti yö­u­nil­le. Päi­vä­oh­jel­mal­la ha­lu­am­me saa­da asuk­kaal­le mu­ka­vaa, hä­nen tai­doil­leen ke­hit­tä­vää puu­has­te­lua. Hai­luo­dos­sa käym­me jos­kus pais­ta­mas­sa mak­ka­raa ja kä­ve­le­mäs­sä me­ren­ran­nal­la, li­sää Väy­ry­nen päi­vien si­säl­tö­jen kul­kuun.

– Otam­me asuk­kaat mu­kaan niis­sä ar­ki­sis­sa toi­mis­sa, jois­sa he pys­ty­vät ole­maan mu­ka­na, ku­ten vi­han­nes­ten ja he­del­mien pilk­ko­mi­ses­sa ja lei­von­ta­tuo­ki­ois­sa ai­nes­ten vat­kaa­mi­sis­sa ja se­koit­ta­mi­sis­sa. Näin asu­kas saa ko­kea kuu­lu­van­sa osak­si ryh­mä­ko­din toi­min­taa, sil­lä tä­mä­hän on hei­dän ko­tin­sa, hän sel­ven­tää.

Työn ilo kum­pu­aa niis­tä het­kis­tä, kun on­nis­tuu saa­maan yh­tey­den asuk­kaa­seen, joka ei puhu ei­kä vält­tä­mät­tä edes kuu­le.

– Niis­sä ti­lan­teis­sa, jois­sa asu­kas ju­mit­taa, kun ei ym­mär­rä, mitä pi­täi­si teh­dä, otan avuk­se­ni huu­mo­rin ja pel­lei­ly­tai­to­ni. Näin vies­ti­tän hy­vää tun­nel­maa haas­ta­vaan het­keen ja saan asuk­kaan hy­väl­le tuu­lel­le. Sa­no­ja ei vält­tä­mät­tä tar­vi­ta, po­si­tii­vi­set eleet ja il­meet toi­mi­vat vies­tin vä­lit­tä­jä­nä. Yh­des­sä pää­sem­me eteen­päin, Väy­ry­nen ker­too.

– Kii­tos sa­na­na ei vält­tä­mät­tä kuu­lu asuk­kaan ta­paan il­mais­ta kii­tol­li­suut­ta, vaan osa il­mai­see sen nos­ta­mal­la peuk­kua tai ta­put­ta­mal­la kä­si­ään yh­teen. Sil­loin tie­dän, et­tä nyt on­nis­tuin, hän li­sää.

Väy­rys­tä mo­ti­voi hoi­ta­ja­na, et­tä työ tun­tuu tär­ke­äl­tä ja Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä kun­ni­ot­ta­val­ta.

– Jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on oi­keus tun­tea ole­van­sa ar­vos­tet­tu, ja hä­nel­lä tu­lee ol­la mah­dol­li­suus nor­maa­liin ar­keen omis­ta ky­vyis­tään huo­li­mat­ta. Ryh­mä­ko­din työn­te­ki­jöi­den kes­kuu­des­sa val­lit­see täy­sin yh­den­ver­tai­nen koh­te­lu jo­kais­ta koh­taan. Olem­me kaik­ki sa­ma­nar­voi­sia ja koh­te­lem­me asuk­kai­ta läm­möl­lä ja rak­kau­del­la, hän sel­ven­tää.

Vaik­ka Väy­ry­nen tyk­kää työs­tään, hän tar­vit­see vir­kis­tys­tä ja va­paa-ai­kaa. Sil­loin hän suun­taa met­sä­po­luil­le joko juos­ten tai pyö­räil­len. Jos on pi­tem­pi va­paa, nou­see Väy­ry­nen len­toon ja mat­kus­taa eri­lai­siin mai­se­miin. Näin työs­sä­jak­sa­mi­nen ja oma hy­vin­voin­ti py­sy­vät ta­sa­pai­nos­sa.