Mi­nul­le tun­te­ma­ton hen­ki­lö tuli Su­vi­seu­rois­sa ter­veh­ti­mään mi­nua Ju­ma­lan ter­veel­lä. Vas­ta­sin hä­nel­le, et­ten voi käyt­tää tuo­ta ter­veh­dys­tä, kos­ka en ole van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­nen, mut­ta et­tä ha­lu­an kyl­lä us­koa Ju­ma­laan.

Näin muis­te­lee Sii­ka­jo­en Re­von­lah­del­la asu­va Mia Kaut­to ja jat­kaa, kuin­ka mies oli vas­tan­nut, et­tä hän saa us­koa ja siu­nan­nut.

– Sil­loin mi­nul­le avau­tui täy­sin uu­si rau­hal­li­nen ulot­tu­vuus ja tie­sin as­tu­nee­ni si­säl­le sii­tä oves­ta, jos­ta Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan. Tämä kaik­ki ta­pah­tui mi­nul­le ai­van yl­lät­tä­en, en tien­nyt edes pyy­tä­nee­ni mi­tään.

Opis­ke­lu­ka­ve­rit ih­me­tyt­ti­vät

Kau­ton lap­suu­den­ko­dis­sa ei ol­lut us­kon­nol­lis­ta va­kau­mus­ta.

– Lap­se­na tun­sin Ju­ma­lan läs­nä­o­lon esi­mer­kik­si sil­loin, kun kat­se­lin täh­ti­tai­vas­ta. Nuo­ruu­des­sa­ni olin tie­toi­nen sii­tä, et­tä kai­ken ylä­puo­lel­la ole­va hy­vyys on voi­mak­kaam­pi kuin maan pääl­lä ta­pah­tu­vat jul­muu­det. Tämä tie­toi­suus syn­tyi sil­loin, kun mi­nul­la oli eri­tyi­sen vai­kei­ta het­kiä elä­mäs­sä­ni.

Kau­tol­la oli us­ko­vai­sia luok­ka­ka­ve­rei­ta, mut­ta he ei­vät pi­tä­neet va­kau­mus­taan esil­lä.

– Sekä kou­lu­a­joil­ta et­tä yli­o­pis­to­a­joil­ta muis­tan ti­lan­tei­ta, jois­sa joku us­ko­vai­nen py­säh­tyi kes­kus­te­le­maan kans­sa­ni. Ih­met­te­lin, mik­si tämä ih­mi­nen tun­tuu jo­ten­kin eri­lai­sel­ta kuin muut: kii­reet­tö­mäl­tä ja rau­hal­li­sel­ta. Myös us­ko­vais­ten kes­ki­näi­nen yh­teys ja huo­len­pi­to nä­kyi­vät ulos­päin.

Kai­pa­sin rau­haa omal­le­tun­nol­le­ni

Kaut­to ker­too, et­tei eri­tyi­ses­ti miet­ti­nyt, mikä us­kon­to oli­si oi­kea.

– Kul­jin in­tui­ti­on oh­jaa­ma­na ja tu­tus­tuin kaik­keen, mitä etee­ni tuli. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, et­tä maa­il­ma vi­haa us­ko­vai­sia. Tä­män ta­kia kiin­nos­tuin Je­ho­van to­dis­ta­jis­ta ja van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­des­ta. Kä­vin kir­kos­sa ja eri­lais­ten us­kon­nol­lis­ten ryh­mit­ty­mien ko­koon­tu­mi­sis­sa, myös Su­vi­seu­rois­sa, ja lau­loin Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen kir­kon lau­lu­ryh­mäs­sä Ama­nis­sa. Tie­sin sy­dä­mes­sä­ni, et­ten oi­ke­as­ti ol­lut us­ko­vai­nen.

Kaut­to sa­noo lu­ke­neen­sa äi­din ja isän vih­ki­raa­mat­tua ja jos­ta­kin syys­tä us­ko­neen­sa sii­hen, et­tä et­si­vä löy­tää ja kol­kut­ta­val­le ava­taan (Matt. 7:7–8 ja Luuk. 11:9).

– En var­maan sil­loin oli­si osan­nut ni­me­tä, mitä et­sin tai mitä ovea ha­lu­sin kol­kut­taa.

Hän to­te­aa, et­tei kos­kaan pe­län­nyt ka­do­tus­ta. Sen si­jaan Kaut­to sa­noo ko­ke­neen­sa epä­on­nis­tu­mis­ta ja pet­ty­mys­tä it­seen­sä.

– Lap­se­na ja nuo­re­na ase­tin ri­man ai­na tosi kor­ke­al­le ja pon­nis­te­lin tul­lak­se­ni pa­rem­mak­si. Sain pal­jon ke­hu­ja ai­kui­sil­ta, mut­ta en oi­kein tun­nis­ta­nut it­se­ä­ni kil­tin ty­tön roo­lis­ta, jos­sa koin ole­va­ni. Ha­lu­sin kel­va­ta ikäi­sil­le­ni ja ol­la suo­sit­tu hei­dän kes­kuu­des­saan, mikä joh­ti tyh­myyk­siin. Kai­pa­sin rau­haa omal­le­tun­nol­le­ni.

Pa­ran­nus vai­kut­ti

– Kun sain pa­ran­nuk­sen ar­mon, se sai mi­nut te­ke­mään elä­mäs­sä­ni suu­ria rat­kai­su­ja, jot­ka vai­kut­ti­vat pal­jon myös lä­heis­te­ni elä­mään. Lä­hei­se­ni oli­vat ym­mär­ret­tä­väs­ti to­del­la hä­mil­lään muut­tu­neis­ta aja­tuk­sis­ta­ni, ker­too Kaut­to.

Hä­nen lap­suu­den­per­hees­sään on ol­lut jo­kai­sel­la lap­sel­la va­paus va­li­ta oma maa­il­man­kat­so­muk­sen­sa.

– Jo­kai­nen myös re­a­goi omal­la per­soo­nal­li­sel­la ta­val­laan sii­hen, et­tä sain pa­ran­nuk­sen ar­mon. Vai­kei­ta­kin kes­kus­te­lu­ja on käy­ty. Jos­kus nämä kes­kus­te­lut ovat ah­dis­ta­neet mi­nua, mut­ta ny­kyi­sin ym­mär­rän, et­tä ne ovat tär­kei­tä.

Kaut­to on ko­ke­nut lap­suu­den­per­heel­tään suur­ta vä­lit­tä­mis­tä, se on tu­ke­nut mo­nel­la ta­paa.

– Las­ten­hoi­dos­sa aut­ta­mi­nen ja kaik­ki yh­tei­nen te­ke­mi­nen ovat ol­leet to­del­la tär­kei­tä. Vii­me syk­sy­nä esi­mer­kik­si teim­me äi­ti­ni ja las­tem­me kans­sa va­lo­tai­de­te­ok­sen ja sol­mim­me ha­vuk­rans­se­ja.

Tämä us­ko on oi­kea

– Olen tien­nyt ai­van sel­ke­äs­ti mil­tei koko ajan, et­tä tämä us­ko on juu­ri se oi­kea us­ko, joka pe­rus­tuu Raa­mat­tuun.

Kaut­to ker­too kui­ten­kin, kuin­ka sii­tä on ol­lut usein­kin epäi­lyk­siä, on­ko it­se oi­ke­al­la ta­val­la us­ko­mas­sa. Van­ho­jen asi­oi­den kor­jaa­mi­nen on voi­nut ol­la vai­ke­aa.

Vä­lil­lä on vai­kea hy­väk­syä myös ka­do­tuk­sen ole­van to­del­li­suut­ta.

– Luo­tan kui­ten­kin Ju­ma­lan täy­del­li­seen oi­keu­den­mu­kai­suu­teen, ja sii­hen, et­tä hän on jo en­nen maa­il­man luo­mis­ta aja­tel­lut kai­ken suu­rim­mal­la vii­sau­del­la, Kaut­to poh­tii.

Iha­nin­ta us­ko­mi­ses­sa on voi­ma, joka aut­taa elä­mään va­paas­ti ja rau­has­sa.

– Saan us­koa päi­vit­täin omat vir­hee­ni an­teek­si ja omis­taa voi­man, jol­la an­taa muil­le ih­mi­sil­le an­teek­si. Tämä voi­ma on juu­ri se, mitä tie­tä­mät­tä­ni ikä­vöin kat­sel­les­sa­ni lap­se­na täh­ti­tai­vas­ta.

Yh­teys toi­siin vaa­tii roh­keut­ta

Kaut­to ker­too, kuin­ka vai­kein­ta us­ko­mi­ses­sa on pi­tää roh­ke­as­ti yh­teyt­tä toi­siin us­ko­vai­siin. Tämä yh­teys on kui­ten­kin hä­nen mie­les­tään hy­vin tär­keä. Raa­ma­tus­sa ke­ho­te­taan et­si­mään en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­taan, min­kä jäl­keen kaik­ki muu tar­peel­li­nen an­ne­taan ih­mi­sel­le (Matt. 6:33).

– Jos tun­nem­me tois­tem­me elä­män­ti­lan­teet, myös vas­tuun ja­ka­mi­nen pie­nes­sä­kin Sii­o­nis­sa yh­tei­sis­tä töis­täm­me on hel­pom­paa.

Kaut­to to­te­aa, et­tä Suo­mes­sa on käyn­nis­sä so­men vauh­dit­ta­ma kup­pi­kun­tais­tu­mi­nen. Po­ru­koi­tu­mi­sen, kii­reen ja yk­si­näi­syy­den kes­kel­lä on in­hi­mil­lis­tä, et­tä us­ko­vai­nen­kin kä­per­tyy omaan kup­laan­sa.

– Ju­ma­la kui­ten­kin nä­kee, jos tois­ten yh­tey­teen ha­keu­tu­mi­nen on jol­le­kin täy­sin yli­voi­mais­ta ja voi var­jel­la us­ko­vai­se­na sil­loin­kin, loh­dut­taa hän.

Si­säi­nen rau­ha säi­lyy

Lap­se­na ja nuo­re­na Kaut­to osal­lis­tui kan­sain­vä­li­sel­le rau­han­lei­ril­le Mur­mans­kis­sa ja Ruuk­ki rau­han puo­les­ta -yh­dis­tyk­sen rau­han­mars­sil­le ydi­na­sei­ta vas­taan. Hä­nen yli­o­pis­tos­sa opis­kel­les­saan lu­en­noil­la kä­si­tel­tiin maa­il­man­laa­jui­sia on­gel­mia.

– Muis­tan ol­lee­ni ajoit­tain hy­vin­kin ah­dis­tu­nut näis­tä asi­ois­ta.

Kun Kaut­to sai pa­ran­nuk­sen ar­mon, hän koki, et­tä hä­nen tur­val­li­suu­den­tun­teen­sa pa­ran­tui.

– En sil­ti elä pum­pu­lis­sa, vaan yri­tän työs­sä­ni hel­pot­taa maa­il­man raa­kuuk­sis­ta kär­si­vien elä­mää.

Hän toi­mii Kou­lu­tus­kes­kus Bra­hes­sa vies­tin­nän ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sen sekä suo­men kie­len opet­ta­ja­na.

– Ope­tan ih­mi­siä, jot­ka tu­le­vat maa­il­man eri krii­si­pe­säk­keis­tä ja sota-alu­eil­ta. Jou­kos­sa on ol­lut vai­not­tu­ja ja trau­ma­ti­soi­tu­nei­ta ih­mi­siä sekä nii­tä, jot­ka elä­vät päi­vit­täin huo­no­jen uu­tis­ten pe­los­sa. Näi­den ih­mis­ten ker­to­muk­set tu­le­vat ai­van eri ta­val­la lä­hel­le kuin uu­ti­set.

Kaut­to tun­tee usein su­rua sii­tä, mitä he jou­tu­vat ko­ke­maan. Jot­kut asi­at ovat lii­an pa­ho­ja edes aja­tel­ta­vik­si.

– Suh­tau­dun kui­ten­kin ny­ky­ään maa­il­man on­gel­miin niin, et­tä teen voi­ta­va­ni omal­ta pie­nel­tä osal­ta­ni ja jä­tän lo­put Ju­ma­lan kä­siin. Ah­dis­tu­mi­nen ja pel­kää­mi­nen ei­vät au­ta ke­tään.

Kaut­to luot­taa.

– Jos tu­li­si sota, si­säis­tä rau­haa se­kään ei voi­si vie­dä. Suu­rim­mat tais­te­lut hy­vän ja pa­han vä­lil­lä käy­dään omas­sa sy­dä­mes­sä­ni. Nämä ovat ko­via tais­te­lui­ta, mut­ta luot­ta­mus hy­vään aut­taa voit­ta­maan ne.