An­ne Hon­ko­nen

Syk­sy Tyr­nä­väl­lä on an­ta­nut pa­ras­taan. Re­ki­sen pi­ha­pii­ris­sä sän­ki­pel­to­jen kes­kel­lä val­lit­see sees­tei­nen tun­nel­ma. Ta­lon isän­tä Han­nu Re­ki­nen on saa­nut pel­to­hom­mat täl­tä syk­syl­tä pa­ket­tiin.

– Ol­laan vil­jel­ty nyt oh­raa ja kau­raa sekä eri­lai­sia nur­mia, ker­too ikän­sä Tyr­nä­väl­lä asu­nut Re­ki­nen.

Hän hoi­taa vil­je­lys­hom­mat yh­des­sä Heik­ki-vel­jen­sä kans­sa, joka asuu tien toi­sel­la puo­lel­la vel­jes­ten ko­ti­pai­kal­la.

– On ihan hyvä fii­lis kau­des­ta, kau­ra ja oh­ra kas­voi­vat hy­vin.

Toi­saal­ta hyvä sato tar­koit­taa usein myös ma­ta­lia hin­to­ja.

– Hin­nat ovat niin al­haal­la, et­tä pi­tää käy­dä muu­al­la töis­sä, et­tä voi vil­jel­lä, nau­rah­taa Re­ki­nen ja va­ka­voi­tuu sit­ten.

Maa­ta­lou­den tila huo­les­tut­taa. Sii­hen liit­ty­vä by­rok­ra­tia kas­vaa jat­ku­vas­ti, ja tu­ki­po­li­tiik­ka al­kaa Re­ki­sen mie­les­tä ol­la vää­ris­ty­nyt­tä.

– Vil­je­li­jä jou­tuu pun­ta­roi­maan, mis­tä saa par­haan ti­lin, ja toi­mii sen mu­kaan.

Re­ki­nen huo­maut­taa Raa­ma­tun ke­hot­ta­van vil­je­le­mään ja var­je­le­maan, ja mu­ka­va hä­nes­tä oli­si tätä en­sim­mäis­tä­kin ke­ho­tus­ta to­teut­taa.

Re­ki­sen pi­ha­pii­ris­sä hal­lin ta­ka­na on run­sas­lu­kui­nen pe­ru­na­laa­ti­koit­ten jouk­ko. Laa­ti­kot jäi­vät het­kel­li­ses­ti toi­met­to­mik­si, kun Re­ki­set lo­pet­ti­vat pe­ru­nan vil­je­lyn pari vuot­ta sit­ten. Vuo­teen 2009 as­ti Re­ki­sel­lä oli vel­jen­sä kans­sa myös pe­ru­nan­kuo­ri­mis­pal­ve­lu.

– Sil­loin päi­vät oli­vat pit­kiä, kun aa­mui­sin vii­meis­tään puo­li vii­del­tä läh­det­tiin ja­ka­maan kuo­rit­tu­ja pot­tu­ja lä­hi­kun­tiin niin kou­luil­le kuin hoi­to­lai­tok­siin­kin, hän muis­te­lee.

Tois­ta ovat Re­ki­sen työ­vii­kot nyt:

– Ny­kyi­sin eh­din jopa har­ras­ta­maan, kun ei tar­vi pot­tu­kel­la­ris­sa ol­la kaik­kia il­to­ja, hän nau­raa.

Re­ki­nen te­kee pa­jal­laan me­tal­li- ja puu­töi­tä omak­si ja tois­ten ilok­si. Li­säk­si van­hat ko­neet kiin­nos­ta­vat hän­tä.

– Nyt olen vil­je­li­jän työn li­säk­si ra­ken­nus­hom­mis­sa ja teen myös kaik­kea muu­ta mitä työn te­ke­mi­seen kuu­luu, loh­kai­see Re­ki­nen.

Pa­ras­ta vil­je­le­mi­ses­sä on Re­ki­sen mie­les­tä työn mo­ni­puo­li­suus. Sii­hen hän sai tun­tu­maa jo pa­ri­vuo­ti­aa­na, kun isä nos­ti Han­nu-po­jan kans­saan trak­to­rin pen­kil­le ja ke­hot­ti oh­jaa­maan hei­nä­sei­päi­den vä­lis­tä.

Toi­nen hie­no asia liit­tyy ke­vää­seen: jo­kai­nen ke­vät on uu­si al­ku. Tal­ven jäl­keen vil­je­lys­ti­lan­net­ta kat­so­taan ja suun­ni­tel­laan uu­sin sil­min.

– Ke­vääl­lä on ai­na uu­si us­ko sii­hen te­ke­mi­seen, Re­ki­nen maa­lai­lee.

Hän ker­too pi­tä­vän­sä vil­je­le­mi­ses­tä. On mu­ka­van nä­köis­tä, kun tu­lee val­mis­ta jäl­keä niin ke­vät­kyn­nöis­sä kuin vas­taa­vas­ti syk­syl­lä pui­des­sa­kin.

– Tie­tyn­lai­nen va­paus täs­sä val­lit­see by­rok­ra­ti­as­ta huo­li­mat­ta: jos et tee tä­nään, jou­dut te­ke­mään sen huo­men­na, Re­ki­nen heit­tää.

Kyl­vön on­nis­tu­mi­nen ja sa­don saa­mi­nen ei lo­pul­ta ole vil­je­li­jän omis­sa kä­sis­sä ei­kä työ­ka­luis­sa.

– Kun us­ko­vai­se­na vil­je­li­jä­nä saa työ­tä teh­dä, niin lii­an usein maal­lis­ten asi­oi­den tuok­si­nas­sa unoh­taa sen, et­tä Tai­vaan Isä se kyl­vön ja sa­don­kin siu­naa, Re­ki­nen huo­maut­taa.

– Sii­tä oli­si hyvä muis­taa kiit­tää.