Päi­vä­mies

Lyy­ti­käi­sen ko­dis­sa Ou­lun­sa­los­sa on puh­das­ta ja viih­tyi­sää. Pöy­tiä ko­ris­ta­vat Mim­min tai­dok­kaas­ti vir­ka­tut val­koi­set lii­nat, ja soh­van vie­res­sä nö­köt­tää kori kes­ke­ne­räi­siä ku­ti­mia. Li­pas­ton vie­reen on ase­tel­tu toi­nen kori, jos­sa on siis­tis­sä pi­nos­sa päi­vän leh­det. Es­ko nap­paa sii­tä yh­den ja is­tah­taa lu­ke­maan Mim­min vil­la­suk­kaa ku­to­vien puik­ko­jen ki­li­näs­sä. On help­poa pää­tel­lä Lyy­ti­käis­ten ole­van erot­ta­ma­ton kak­sik­ko, tai ku­ten Es­ko il­mai­see: mat­kan var­rel­la tii­viis­ti yh­teen hi­ou­tu­nut tii­mi.

Elo ei ole ai­na kui­ten­kaan pelk­kää har­mo­ni­aa, ja pa­ris­kun­ta ku­vai­lee­kin ole­van­sa luon­teil­taan tois­ten­sa vas­ta­koh­tia:

– Mim­mi on tuol­lai­nen eloi­sa ja no­pe­as­ti in­nos­tu­va kar­ja­lai­nen, ja minä taas hi­das ja tuu­mai­le­va, vaik­ka Sa­vos­ta olen­kin ko­toi­sin, luon­neh­tii Es­ko ja puk­kaa ja­lal­laan kei­nu­tuo­liin vauh­tia.

Sa­nat ovat har­kit­tu­ja ja nii­tä edel­tää hil­jai­nen miet­ti­mis­tau­ko. Puo­li­so­aan vas­ta­pää­tä soh­val­la is­tu­va Mim­mi nyö­kyt­te­lee vilk­kaas­ti ja ker­too nau­ra­en konk­reet­ti­sen esi­mer­kin to­dis­taak­seen Es­kon ku­vai­lun oi­ke­ak­si:

– Kun idea jon­ne­kin läh­te­mi­ses­tä syn­tyy, olen jo ovel­la tak­ki pääl­lä me­nos­sa, kun Es­ko vas­ta is­tuu har­kit­se­mas­sa läh­te­mis­tä.

Evan­ke­liu­mi kan­taa

Luon­tei­den vas­ta­koh­dat ovat ol­leet pit­käs­sä avi­o­lii­tos­sa toi­si­aan täy­den­tä­vä ja ta­sa­pai­not­ta­va te­ki­jä, mut­ta ne ovat tuo­neet myös omat haas­teen­sa: ai­na ei jak­sai­si ho­put­taa tai pyy­tää tois­ta hi­das­ta­maan tah­tia. Pa­ris­kun­ta ker­too­kin op­pi­neen­sa vuo­sien var­rel­la so­peu­tu­maan tois­ten­sa eri­lai­seen ryt­miin. Tär­keim­pä­nä asi­a­na so­peu­tu­mi­ses­sa ja so­vus­sa elä­mi­ses­sä he pi­tä­vät evan­ke­liu­mia. An­teek­si­an­ta­mi­nen ja -pyy­tä­mi­nen on ol­lut kan­ta­va voi­ma koko avi­o­lii­ton ajan.

– Sii­nä­kin asi­as­sa Mim­mi on mi­nua no­pe­am­pi. Kun minä vas­ta po­den har­mis­tus­ta­ni, on Mim­mi jo val­mis so­pi­maan, miet­tii Es­ko luo­den lem­pe­än kat­seen puo­li­soon­sa.

– Es­ko on kui­ten­kin ai­na ha­lun­nut siu­na­ta mi­nua. Mo­lem­mil­la on yh­tei­nen halu so­pia, vaik­ka se il­me­ni­si­kin jos­kus eri tah­tiin, jat­kaa Mim­mi pyyh­käis­ten sil­mä­kul­maan­sa.

Elä­mää kai­kil­la maus­teil­la

Yh­tei­siä avi­o­liit­to­vuo­sia on ker­ty­nyt jo 51. Nii­den si­sään on mah­tu­nut mo­nen­lai­sia vai­hei­ta ja ti­lan­tei­ta. On ol­lut niin ylä- kuin ala­mä­ki­ä­kin, ku­ten elä­mään kuu­luu. En­sim­mäi­sen kym­me­nen avi­o­liit­to­vuo­den ai­ka­na per­hee­seen syn­tyi kah­dek­san las­ta. Uu­den ras­kau­den var­mis­tu­mi­nen sai nuo­ren äi­din usein en­sin kyy­ne­liin ja epäi­lyk­siin. Sil­loin Es­ko sei­soi jär­käh­tä­mät­tä vie­rel­lä ja loh­dut­ti: yh­des­sä me täs­tä­kin sel­vi­äm­me! Ja niin ai­na sel­vit­tiin­kin, Ju­ma­lan suun­ni­tel­maan luot­ta­en.

Las­ten ol­les­sa vie­lä pie­niä, tii­vis ja hek­ti­nen ar­ki sai li­sä­maus­teek­seen epä­toi­vo­tun vie­raan, työt­tö­myy­den. Ta­lou­del­li­nen epä­var­muus ja ra­ha­huo­let stres­sa­si­vat ja vei­vät voi­mia. Avi­o­liit­toa vai­ke­am­mat ajat lo­pul­ta kui­ten­kin vain lu­jit­ti­vat.

– Yh­teys vä­lil­läm­me on säi­ly­nyt ai­na. Em­me ole vai­keis­sa ti­lan­teis­sa­kaan aset­tu­neet toi­si­am­me vas­taan, vaan pääs­seet yh­des­sä nii­den yli.

Ikään­ty­mi­nen haas­taa

Poik­keu­sai­ka­na elä­mä on hi­das­tu­nut ja ka­ven­tu­nut en­ti­ses­tään ko­ti­pii­riin. Ar­ki on saa­nut omat ru­tii­nin­sa: kun Es­ko läh­tee hiih­tä­mään pi­han vie­res­sä kul­ke­val­le la­dul­le, käy Mim­mi te­ke­mäs­sä reip­paan kä­ve­ly­len­kin. Sun­nun­tai­sin is­tah­de­taan soh­val­le seu­ro­jen kuu­loon. Mo­lem­mat naut­ti­vat myös kä­sil­lä te­ke­mi­ses­tä. Mim­min vil­la­su­kat, lei­von­nai­set ja ruu­at tie­de­tään laa­jem­min­kin, ja Es­ko tou­hu­aa ul­ko­töis­sä pi­tä­en pi­ha­pii­rin kun­nos­sa.

Nuo­re­kas pa­ris­kun­ta poh­tii ole­van­sa kii­tol­li­nen ter­vey­des­tä ja sii­tä, et­tä he saa­vat ja­kaa ar­ke­aan kak­sin. Ikään­ty­mi­nen on tuo­nut kui­ten­kin omia haas­tei­ta, jot­ka ei­vät vält­tä­mät­tä näy ul­ko­puo­lel­le. Var­sin­kin nyt ko­ro­na-ai­ka­na ikä­vä kaik­kia kah­ta­tois­ta las­ta per­hei­neen on kova, ja las­ten­las­ten kans­sa ha­lu­ai­si viet­tää enem­män ai­kaa. Ikään­ty­mi­nen vai­kut­taa kui­ten­kin väis­tä­mät­tä voi­miin, ei­kä pien­ten las­ten hoi­ta­mis­ta jak­sa enää niin kuin ai­em­min.

– Olen huo­man­nut, et­tä vaik­ka ha­lu­ai­sin­kin hoi­taa ja viet­tää ai­kaa rak­kai­den las­ten­las­te­ni kans­sa, vä­syn ny­ky­ään hel­pom­min, ei­vät­kä voi­ma­ni rii­tä pi­dem­piin hoi­ta­mi­siin, poh­tii Mim­mi ja tie­tää mo­nen muun­kin ikäi­sen­sä ja­ka­van tä­män tun­teen.

Yh­des­sä päi­vä ker­ral­laan

Omas­ta ko­dis­ta, jo­hon muu­tet­tiin nuo­ri­na ra­kas­ta­vai­si­na vuon­na 1975, ei Lyy­ti­käi­sil­lä ole ai­ko­mus­ta­kaan muut­taa pois. Mim­min kas­voil­la häi­väh­tää var­jo, kun hän ää­ni hil­jen­ty­en to­te­aa toi­vo­van­sa, et­tä he sai­si­vat sit­ten ai­ka­naan läh­teä tääl­tä sa­maan ai­kaa. Aja­tus elä­mäs­tä il­man tois­ta puo­lis­ko­aan tun­tuu mu­ser­ta­val­ta. Sit­ten kat­se kir­kas­tuu, ryh­ti suo­ris­tuu ja kas­voil­la nä­kyy taas tut­tu ilo:

– Meil­lä on ta­pa­na elää päi­vä ker­ral­laan. Tu­le­vai­suus on Ju­ma­lan kä­des­sä.

Ja nyt nyö­kyt­tää Es­ko, ker­ran, pari pai­na­vas­ti ja va­kuut­taa näin Mim­min pu­heet paik­kan­sa­pi­tä­vik­si.