Mik­ko Y. Kin­nu­nen

Jee­sus opet­ti, et­tä oma­koh­tai­nen sy­dä­men us­ko on pal­jon ar­vok­kaam­pi aar­re kuin suu­rim­mat­kaan maan­pääl­li­set rik­kau­det.

Jee­sus käyt­ti pu­hu­es­saan usein ver­tauk­sia, jot­ta ih­mi­set ym­mär­täi­si­vät tär­kei­tä Ju­ma­lan sa­nan ope­tuk­sia. Ver­taus­ten tar­koi­tus oli ar­ki­sen elä­män esi­mer­kin avul­la ava­ta kuu­li­joil­le kul­loin­kin esil­lä ole­van ai­heen si­säl­töä.

Päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus opet­taa omai­suu­den, ajal­li­sen rik­kau­den ta­voit­te­luun liit­ty­vis­tä vaa­rois­ta. Omai­suu­den haa­li­mi­ses­sa on lä­hel­lä ah­neu­den ai­heut­ta­mat ris­ti­rii­dat. Ih­mi­nen myös hel­pos­ti kiin­tyy omai­suu­teen ja ra­ken­taa elä­mään­sä ajal­lis­ten asi­oi­den va­raan.

Jee­suk­sen ope­tus­ta ah­neu­den ja vää­rän­lai­sen rik­kau­den vaa­ras­ta oli kuu­le­mas­sa suu­ri jouk­ko is­ra­e­li­lai­sia; Luu­kas ker­too, et­tä kool­la oli tu­han­sia ih­mi­siä. Ti­lan­teen edel­lä Jee­sus oli voi­mak­kain sa­noin pu­hu­tel­lut fa­ri­seuk­sia ja lai­no­pet­ta­jia vää­rän­lai­ses­ta hurs­kau­des­ta, te­ko­py­hyy­des­tä. Jee­sus tuo­mit­si täl­lai­sen toi­min­nan, kos­ka nämä vaa­ti­vat toi­sil­ta lain nou­dat­ta­mis­ta, mut­ta ei­vät it­se elä­neet ope­tuk­sen­sa mu­kaan. Jee­sus va­roit­ti ope­tus­lap­sia sel­lai­ses­ta te­ko­py­hyy­des­tä ja muis­tut­ti, et­tei ih­mi­sen si­sim­mäs­sä ole asi­aa, joka ei Ju­ma­lan edes­sä tu­li­si il­mi.

Ajal­li­nen rik­kaus – lai­naa Ju­ma­lal­ta

Ai­heen ah­neu­den vaa­ras­ta pu­hu­mi­seen an­toi eräs mies, joka pyy­si Jee­sus­ta ke­hot­ta­maan hä­nen vel­je­ään suos­tu­maan pe­rin­nön­ja­koon. Em­me tie­dä, mik­si mies sitä pyy­si. Usein pe­rin­tö­a­si­oi­hin liit­tyy rii­to­ja, jot­ka ovat läh­töi­sin juu­ri ih­mi­sen ah­neu­des­ta. Eh­kä mies huo­ma­si Jee­suk­sel­la ole­van sel­lais­ta vai­ku­tus­val­taa, jota hän oli­si voi­nut käyt­tää ti­lan­tees­sa hyö­dyk­seen. Jee­sus ei suos­tu­nut tuo­ma­rik­si tai ja­ko­mie­hek­si ajal­li­ses­sa asi­as­sa.

Jee­sus va­roit­ti ra­ken­ta­mas­ta elä­mää omai­suu­den va­raan, vaik­ka sitä oli­si kuin­ka pal­jon ta­han­sa. Pu­hu­es­saan ju­ma­lat­to­man osas­ta van­hurs­kas Job to­te­aa kai­ken ajal­li­sen ka­to­a­vai­suu­des­ta: ”Rik­kaa­na mie­he­nä hän me­nee nuk­ku­maan – – kun hän avaa sil­män­sä, kaik­ki on men­nyt­tä (Job 27:19). Suu­ri­kin omai­suus on lai­naa Ju­ma­lal­ta. Hän voi ja­kaa ajal­lis­ta rik­kaut­ta, mut­ta hän voi ot­taa sen myös pois.

Kes­tä­vin aar­re on Ju­ma­lan luo­na

Jee­suk­sen esit­tä­mäs­sä ver­tauk­ses­sa oli ri­kas mies, jon­ka maa tuot­ti hy­vän sa­don. Mie­hen pääl­lim­mäi­se­nä huo­le­nai­hee­na oli lii­an pie­net va­ras­to­ti­lat. Asi­aa mie­tit­ty­ään mies päät­ti pur­kaa en­ti­set ai­tat ja ra­ken­taa isom­mat, joi­hin hä­nen suu­ri omai­suu­ten­sa mah­tui­si. Kun uu­det, riit­tä­vän suu­ret va­ras­tot oli­si ra­ken­net­tu, mies ajat­te­li viet­tä­vän­sä lep­poi­sia vuo­sia naut­tien suu­ren omai­suu­ten­sa tuo­mas­ta mah­dol­li­suu­des­ta: le­vä­tä, syö­dä, juo­da ja naut­tia elä­mäs­tä.

Mie­hen suun­ni­tel­ma ei kui­ten­kaan to­teu­tu­nut. Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: ”Sinä hul­lu! Tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut – – ke­nel­le se jou­tuu?” Luu­kas to­te­aa: ”Näin käy sen, joka ke­rää rik­kaut­ta it­sel­leen, mut­ta jol­la ei ole aar­ret­ta Ju­ma­lan luo­na.”

Jee­sus osoit­ti ver­tauk­sel­la rik­kaas­ta mie­hes­tä sen, kuin­ka huo­nos­ti käy, jos yrit­tää tur­va­ta elä­män­sä maal­li­sen omai­suu­den va­raan. Kaik­kein tär­kein­tä on omis­taa kes­tä­vä aar­re Ju­ma­lan luo­na. Tuon tai­vaal­li­sen aar­teen, us­kon lah­jan, omis­ta­jak­si pää­see, kun us­koo omat syn­nit an­teek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­tun evan­ke­liu­min kaut­ta. Us­ko avaa sil­mät nä­ke­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kal­leim­pa­na aar­tee­na.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 12:13–21

Raa­mat­tu 1992: Muu­an mies vä­ki­jou­kos­ta sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Opet­ta­ja, sano vel­jel­le­ni, et­tä hän suos­tui­si pe­rin­nön­ja­koon.” ”Mitä?” ky­syi Jee­sus. ”On­ko mi­nut pan­tu tei­dän tuo­ma­rik­sen­ne tai ja­ko­mie­hek­sen­ne?” Hän sa­noi heil­le kai­kil­le: ”Kart­ta­kaa tar­koin kai­ken­lais­ta ah­neut­ta. Ei ku­kaan voi ra­ken­taa elä­mään­sä omai­suu­den va­raan, vaik­ka sitä oli­si kuin­ka pal­jon ta­han­sa.” Ja hän esit­ti heil­le ver­tauk­sen: ”Oli ri­kas mies, joka sai maas­taan hy­vän sa­don. Hän miet­ti it­sek­seen: ’Mitä te­ki­sin? Mi­nun sa­to­ni ei mah­du enää mi­hin­kään.’ Hän päät­ti: ’Mi­nä­pä teen näin: pu­ran ait­ta­ni ja ra­ken­nan isom­mat nii­den si­jaan. Nii­hin minä ke­rään koko sa­to­ni ja kai­ken muun, mitä omis­tan. Sit­ten sa­non it­sel­le­ni: Kel­paa si­nun elää! Si­nul­la on kaik­kea hy­vää va­ras­tos­sa mo­nek­si vuo­dek­si. Le­pää nyt, syö, juo ja nau­ti elä­mäs­tä!’ Mut­ta Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: ’Sinä hul­lu! Tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut – ke­nel­le se jou­tuu?’ Näin käy sen, joka ke­rää rik­kaut­ta it­sel­leen mut­ta jol­la ei ole aar­ret­ta Ju­ma­lan luo­na.”

Bib­lia: Niin sa­noi hä­nel­le yk­si kan­sas­ta: Mes­ta­ri, sa­nos mi­nun vel­jel­le­ni, et­tä hän ja­kais mi­nun kans­sa­ni pe­rin­nön. Mut­ta hän sa­noi hä­nel­le: ih­mi­nen, kuka pani mi­nun tuo­ma­rik­si eli ja­ko­mie­hek­si tei­dän vä­lil­län­ne? Ja hän sa­noi heil­le: kat­so­kaat ja ka­vah­ta­kaat ah­neut­ta; sil­lä ei jon­kun elä­mä sii­nä sei­so, et­tä hä­nel­lä pal­jo ka­lua on. Niin hän sa­noi heil­le ver­tauk­sen, sa­no­en: yh­den rik­kaan mie­hen maa kas­voi hy­vin. Ja hän ajat­te­li it­sel­län­sä ja sa­noi: mitä minä teen, et­tei mi­nul­la ole, ku­hun­ka minä ko­koon elo­ni? Ja sa­noi: sen minä teen: minä maa­han ja­o­tan ait­ta­ni, ja ra­ken­nan suu­rem­mat, ja ko­koon sin­ne kai­ken tu­lo­ni ja hy­vyy­te­ni, ja sa­non sie­lul­le­ni: sie­lu, si­nul­la on pan­tu pal­jo hy­vyyt­tä mo­nek­si vuo­dek­si: le­pää, syö, juo, rie­muit­se. Mut­ta Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: sinä tyh­mä! Tänä yö­nä si­nun sie­lus si­nul­ta pois ote­taan: kuka ne sit­te saa, joi­ta sinä val­mis­ta­nut olet? Niin on myös se, joka it­sel­len­sä ta­va­raa ko­koo, ja ei ole ri­kas Ju­ma­las­sa.