JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Jumalan suuri rakkaus

Sana sunnuntaiksi
23.5.2021 7.05

Juttua muokattu:

24.5. 09:02
2021052409023220210523070500

Lasse Kokko

Lasse Kokko

Heik­ki Saa­ri­kos­ki

Ju­ma­la lä­het­ti ai­no­an poi­kan­sa ih­mis­ten kes­kel­le so­vit­ta­maan koko maa­il­man syn­nit. On tur­val­lis­ta kul­kea tai­vaan tie­tä, joka vie ikui­seen elä­mään.

Hel­lun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tiin si­säl­tyy pie­noi­se­van­ke­liu­mi. Sii­nä on ly­hy­es­ti il­moi­tet­tu Ju­ma­lan mit­taa­mat­to­man suu­ri rak­kaus jo­kais­ta ih­mis­tä koh­taan. Tuo evan­ke­liu­mi on Jee­suk­sen pu­het­ta Ni­ko­de­mos-ni­mi­sel­le juu­ta­lais­ten neu­vos­ton jä­se­nel­le, joka oli tul­lut ta­paa­maan Jee­sus­ta yöl­lä. Ni­ko­de­mos oli opet­ta­ja Is­ra­e­lis­sa, mut­ta hä­nel­le oli jää­nyt sa­lai­suu­dek­si Ju­ma­lan rak­kaus ja van­hurs­kaut­ta­va työ. Hä­nel­le van­hurs­kaus Ju­ma­lan edes­sä näyt­täy­tyi omas­sa elä­mäs­sä on­nis­tu­mi­sen myö­tä saa­ta­va­na pal­kin­to­na.

Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan jo­kai­nen ih­mi­nen on kui­ten­kin syn­nin seu­rauk­se­na jou­tu­nut eroon Ju­ma­las­ta. Ku­kaan ei ky­ke­ne te­ke­mään hy­vää ei­kä edes et­si­mään Ju­ma­laa (Room. 3:10–12). Lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na ih­mi­nen an­sait­see ikui­sen kuo­le­man ja eron Ju­ma­las­ta.

Ju­ma­la on kui­ten­kin luo­nut ih­mi­sen elä­mään yh­tey­des­sään ian­kaik­ki­ses­ti ja sen täh­den ih­mis­sy­dän saa rau­han vain Ju­ma­las­sa (KO.1). Tä­män luo­mis­työn seu­rauk­se­na ih­mi­nen tun­tee kai­puu­ta Ju­ma­lan yh­tey­teen. Raa­ma­tun kes­kei­sin il­moi­tus on se, mi­ten Ju­ma­la po­jas­saan van­hurs­kaut­taa eli pe­las­taa syn­ti­sen ih­mi­sen.

Jee­sus tuli pe­las­ta­maan

Ju­ma­la lä­het­ti suu­res­ta rak­kau­des­taan ih­mi­siä koh­taan ai­no­an poi­kan­sa ih­mi­sek­si maan pääl­le so­vit­ta­maan rik­ko­muk­sem­me. Hän ei lä­het­tä­nyt poi­kaan­sa tuo­mit­se­maan, vaan pe­las­ta­maan maa­il­man. Teh­tä­väl­le kuu­li­ai­se­na Jee­sus vuo­dat­ti va­paa­eh­toi­ses­ti ve­ren­sä ja an­toi hen­ken­sä kaik­kien ih­mis­ten edes­tä. Hän kär­si syyt­tö­mä­nä ja kan­toi syyl­li­syy­den ja ran­gais­tuk­sen, jon­ka me olem­me an­sain­neet syn­tiem­me täh­den.

Jee­sus so­vit­ti Ju­ma­lan vi­han syn­tiä koh­taan ja voit­ti syn­nin, kuo­le­man ja pa­ho­lai­sen val­lan. Tämä pe­las­tus on Ju­ma­lan lah­ja, joka ote­taan vas­taan us­kol­la ja ar­mos­ta. Se on ai­nut mah­dol­li­suus ol­la Ju­ma­lan yh­tey­des­sä ja saa­vut­taa ian­kaik­ki­nen elä­mä. ”Syn­nin palk­ka on kuo­le­ma, mut­ta Ju­ma­lan ar­mo­lah­ja on ian­kaik­ki­nen elä­mä Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, mei­dän Her­ras­sam­me” (Room. 6:23).

Joka ei us­ko, on tuo­mit­tu

Jee­sus sa­noi tuos­sa yöl­li­ses­sä kes­kus­te­lus­sa: ”Ja tuo­mio on tämä: valo on tul­lut maa­il­maan, mut­ta pa­ho­jen te­ko­jen­sa täh­den ih­mi­set ovat va­lin­neet sen ase­mes­ta pi­mey­den” (Joh. 3:19). Syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na jo­kai­nen on tai­pu­vai­nen ja suos­tu­vai­nen pa­haan ja Ju­ma­lan tah­don vas­tai­seen elä­mään.

Vää­rä kieh­too tur­mel­tu­nut­ta miel­tä ja jär­keä. Se saat­taa tul­la niin rak­kaak­si ih­mi­sel­le, et­tei sii­tä voi ei­kä ha­lua luo­pua. Syn­nis­tä luo­pu­mi­seen ke­nel­lä­kään ei ole it­ses­sään voi­maa. Syn­nin jät­tä­mi­seen tar­vi­taan Ju­ma­lan ar­moa, joka tuli Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Joka ei us­ko tä­hän lu­nas­tuk­seen, on jo tuo­mit­tu epä­us­kon­sa täh­den.

Us­kon kaut­ta pe­las­tuu

Jee­sus sa­noi Ni­ko­de­mok­sel­le, et­tä joka us­koo hä­neen, saa ian­kaik­ki­sen elä­män. Jee­suk­sen val­mis­ta­ma pe­las­tus eli van­hurs­kaus saa­daan omak­si Ju­ma­lan lah­joit­ta­mal­la us­kol­la. Jo­kai­nen on saa­nut us­kon jo syn­ty­mäs­sään. Mo­net me­net­tä­vät us­kon­sa Jee­suk­sen so­vi­tuk­seen ja lu­nas­tuk­seen elä­män­sä ai­ka­na. Ju­ma­la kut­suu rak­kau­des­saan vie­lä val­ta­kun­taan­sa ja ar­mon­sa osal­li­suu­teen us­kon­sa me­net­tä­nei­tä ih­mi­siä val­ta­kun­nas­taan saar­na­tun evan­ke­liu­min kaut­ta.

Us­ko syn­tyy Py­hän Hen­gen voi­mal­la saar­na­tus­ta Ju­ma­lan sa­nas­ta. Syn­nin­pääs­tön evan­ke­liu­min us­ko­ja saa Py­hän Hen­gen ja us­kon lah­jan omak­seen. Raa­ma­tun mu­kaan ih­mi­nen siir­tyy sil­loin pi­mey­des­tä va­loon. Kris­tus on maa­il­man val­keus. ”Jee­sus pu­hui taas kan­sal­le ja sa­noi: Minä olen maa­il­man valo. Se, joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­me­äs­sä, vaan hä­nel­lä on elä­män valo.” (Joh. 8:12.) Tuo valo kir­kas­taa oi­ke­an ja vää­rän. ”Ju­ma­la, joka sa­noi: ”Tul­koon pi­mey­teen valo”, va­lai­si it­se mei­dän sy­dä­mem­me. Näin Ju­ma­lan kirk­kaus, joka sä­tei­lee Kris­tuk­sen kas­voil­ta, opi­taan tun­te­maan, ja se le­vit­tää va­lo­aan.” (2. Kor. 4:6.)

Tuos­sa va­los­sa, joka on Jee­sus Kris­tus, on tur­val­lis­ta elää ja kul­kea tai­vaan tie­tä, joka vie Ju­ma­lan luo ikui­seen elä­mään. Syn­nit ja vää­rät teot saa ai­na ar­mos­ta an­teek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Näin säi­lyt­tää us­kon lah­jaa sy­dä­mes­sään.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 3:16–21

Raa­mat­tu 1992: Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män. ”Ei Ju­ma­la lä­het­tä­nyt Poi­kaan­sa maa­il­maan sitä tuo­mit­se­maan, vaan pe­las­ta­maan sen. Sitä, joka us­koo hä­neen, ei tuo­mi­ta, mut­ta se, joka ei us­ko, on jo tuo­mit­tu, kos­ka hän ei us­ko­nut Ju­ma­lan ai­no­aan Poi­kaan. Ja tuo­mio on tämä: valo on tul­lut maa­il­maan, mut­ta pa­ho­jen te­ko­jen­sa täh­den ih­mi­set ovat va­lin­neet sen ase­mes­ta pi­mey­den. Se, joka te­kee pa­haa, kaih­taa va­loa; hän ei tule va­loon, et­tei­vät hä­nen te­kon­sa pal­jas­tui­si. Mut­ta se, joka nou­dat­taa to­tuut­ta, tu­lee va­loon, jot­ta kä­vi­si il­mi, et­tä hä­nen te­kon­sa ovat läh­töi­sin Ju­ma­las­ta.”

Bib­lia: Sil­lä niin on Ju­ma­la maa­il­maa ra­kas­ta­nut, et­tä hän an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, et­tä jo­kai­nen, joka us­koo hä­nen pääl­len­sä, ei pidä huk­ku­man, mut­ta ijan­kaik­ki­sen elä­män saa­man. Sil­lä ei Ju­ma­la lä­het­tä­nyt Poi­kaan­sa maa­il­maan, tuo­mit­se­maan maa­il­maa, mut­ta et­tä maa­il­ma pi­tää hä­nen kaut­tan­sa va­pah­det­ta­man. Joka hä­nen pääl­len­sä us­koo, ei hän­tä tuo­mi­ta; mut­ta joka ei us­ko, se on jo tuo­mit­tu; sil­lä ei hän us­ko­nut Ju­ma­lan ai­no­an Po­jan ni­men pääl­le. Mut­ta tämä on tuo­mio: et­tä val­keus tuli maa­il­maan, ja ih­mi­set ra­kas­ti­vat enem­min pi­meyt­tä kuin val­keut­ta; sil­lä hei­dän työn­sä oli­vat pa­hat. Sil­lä jo­kai­nen, joka pa­haa te­kee, se vi­haa val­keut­ta ei­kä tule val­keu­teen, et­tei hä­nen töi­tän­sä pi­täi­si lai­tet­ta­man. Mut­ta joka to­tuu­den te­kee, se tu­lee val­keu­teen, et­tä hä­nen työn­sä näh­täi­siin; sil­lä ne ovat Ju­ma­las­sa teh­dyt.