Jus­si Kar­ju­la

Jee­suk­sen ope­tus on yk­sin­ker­tai­nen ja sel­keä: luot­ta­kaa Isään ja luot­ta­kaa mi­nuun – Ju­ma­la oh­jaa ja kan­taa koko luo­ma­kun­taan­sa voi­mal­laan.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti on kat­kel­ma Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nas­ta. Kuu­li­ja­na oli ta­val­lis­ta kan­saa. Osa oli kuul­lut Jee­suk­sen pu­het­ta ai­em­min­kin, ja oli myös saa­nut löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan. Osa oli luul­ta­vas­ti en­sim­mäis­tä ker­taa kuu­le­mas­sa Jee­suk­sen saar­naa. Vuo­ri­saar­nan vai­ku­tus ih­mi­sis­sä oli suu­ri, he oli­vat häm­mäs­tyk­sis­sään Jee­suk­sen ope­tuk­sis­ta (Matt. 7:28). Pu­heen voi­ma oli läh­töi­sin Ju­ma­las­ta.

Jee­suk­sen kut­su ja vies­ti poik­ke­si muis­ta opet­ta­jis­ta, jot­ka oli­vat ke­hot­ta­neet har­joit­ta­maan us­kon­toa lain te­ko­ja nou­dat­ta­en. Jee­sus lu­pa­si us­ko­mi­sen lah­ja­na ikui­sen elä­män tai­vaas­sa. ”Kuin­ka iha­nat ovat vuo­ril­la ilo­sa­no­man tuo­jan as­ke­let! Hän il­moit­taa rau­han tu­lon, tuo suu­ren ilo­sa­no­man, hän tuo pe­las­tuk­sen sa­no­man ja sa­noo Sii­o­nil­le: Si­nun Ju­ma­la­si on nyt ku­nin­gas!” (Jes. 52:7).

Huo­leh­ti­mi­nen on tur­haa

Vuo­ri­saar­nan koh­ta si­säl­si myös ke­ho­tuk­sen huo­let­to­muu­teen ja luot­ta­muk­seen tu­le­vai­suu­den suh­teen. Jee­sus opet­ti: ”Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja: ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne. Ja olet­te­han te pal­jon enem­män ar­voi­sia kuin lin­nut!”

Jee­sus ei tar­koit­ta­nut, et­tä mei­dät va­pau­tet­tai­siin oman kut­su­muk­sem­me teh­tä­vis­tä huo­let­to­muu­teen ja lais­kuu­teen. Lut­her neu­voo, et­tä työ­tä teh­den vält­tyy mo­nil­ta kiu­sauk­sil­ta ja syn­nin ti­lai­suuk­sil­ta.

Us­kon kaut­ta avau­tuu ym­mär­rys, et­tä saa ah­ke­roi­da ja teh­dä työ­tä ja teh­tä­viä niin kuin te­ki­si ne it­se Ju­ma­lal­le. Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus muis­tut­taa myös sii­tä, et­tei sy­dän­tä kiin­ni­tet­täi­si ajal­li­siin aar­tei­siin vaan tai­vaal­li­siin. Ih­mi­sen on mah­do­ton­ta pal­vel­la sa­ma­nai­kai­ses­ti kah­ta her­raa, Ju­ma­laa ja mam­mo­naa (Matt. 6:24).

Jee­sus näki ja tun­si, mi­ten voi­mak­kaas­ti maa­il­ma ve­tää ih­mis­tä puo­leen­sa. Hän tah­toi kään­tää seu­raa­jien­sa kat­seet pal­jon ar­vok­kaam­piin asi­oi­hin kuin mitä ajal­li­set par­haim­mil­laan­kin ovat. Maan pääl­lä koi syö ja ruos­te rais­kaa pal­jon, sik­si kan­nat­taa et­siä kes­tä­vää aar­ret­ta – Ju­ma­lan val­ta­kun­taa (Matt. 6:19–20).

Jee­suk­sen ope­tus on yk­sin­ker­tai­nen ja sel­keä: luot­ta­kaa Isään ja luot­ta­kaa mi­nuun. Ju­ma­la oh­jaa ja kan­taa koko luo­ma­kun­taan­sa voi­mal­laan. Hä­nen tah­ton­sa on hyvä.

Us­kos­sa on lu­pauk­sia

Jee­sus ei ku­mon­nut Ju­ma­lan la­kia. Hän piti sitä ar­vos­saan, mut­ta laki ei saa­nut ai­kaan us­koa ih­mi­sen sy­dä­mes­sä. Syn­te­jään ka­tu­va ja tun­non rau­haa et­si­vä saa avun Ju­ma­lal­ta. Us­kon saa vas­taa­not­taa lah­ja­na, yk­sin ar­mos­ta, Kris­tuk­sen täy­del­li­sen so­vi­tus­työn täh­den.

Us­ko­vai­set ih­mi­set toi­mi­vat Ju­ma­lan sa­nan lä­het­ti­läi­nä. Heil­lä on syn­nin­pääs­tön avai­met. Kun maan pääl­lä saar­na­taan syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä, ovat ne tai­vaas­sa­kin an­teek­si an­ne­tut. (Matt. 16:19; Joh. 20:22–23.)

Us­ko voi aut­taa myös vai­keuk­sien yli, sil­lä us­kol­la on sekä ajal­li­sen et­tä ikui­sen elä­män lu­paus. Ju­ma­lan huo­len­pi­to on kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ri. Hän an­taa tah­ton­sa mu­kaan saat­ta­jia elä­män mat­kal­le. Mat­ka­ys­tä­vät kul­ke­vat toi­nen tois­taan aut­ta­en ja roh­kais­ten.