Mie­lem­me ja suun­ni­tel­mam­me kiin­nit­ty­vät usein ajal­li­siin ja maal­li­siin asi­oi­hin. Poh­dim­me, mi­ten voi­sim­me elät­tää it­se­äm­me ja lä­hei­si­äm­me. Jee­sus tun­si tä­män­kal­tai­set ky­sy­myk­set. Hä­nen ope­tuk­sen­sa aut­ta­vat myös tänä päi­vä­nä suun­ni­tel­mien te­ke­mi­ses­sä.

Use­at Jee­suk­sen seu­raa­jat oli­vat yh­teis­kun­nal­li­ses­ti vaa­ti­mat­to­mas­sa ase­mas­sa. Heil­lä ei ol­lut omai­suut­ta tai val­taa, jo­hon he oli­si­vat voi­neet tur­vau­tua. Osa oli jopa jou­tu­nut luo­pu­maan vä­häi­ses­tä omai­suu­des­taan läh­ties­sään seu­raa­maan Jee­sus­ta (Mark. 10:28–30).

Jee­sus huo­ma­si, et­tä hä­nen seu­raa­ji­aan huo­les­tut­ti ajal­li­nen toi­meen­tu­lo. Jee­sus roh­kai­si hei­tä luot­ta­maan Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen pai­not­ta­mal­la, et­tä pi­tää­hän Ju­ma­la huol­ta lin­nuis­ta ja ku­kis­ta­kin. Li­säk­si Jee­sus ke­hot­ti et­si­mään en­nen kaik­kea Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan (Matt. 6:25–26,33).

”Tot­ta­han hän teis­tä huo­leh­tii!”

Jee­suk­sen ju­lis­tuk­ses­sa Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta on vas­tak­kai­na­set­te­lu: Jee­sus ver­taa lin­tu­ja ja kuk­kia ku­nin­gas Sa­lo­moon. Sa­lo­mo oli kuu­lui­sa vii­sau­des­taan ja rik­kauk­sis­taan, jot­ka Ju­ma­la oli hä­nel­le an­ta­nut (1. Kun. 3:10–13; 10:23).

Ny­ky­ään ih­mi­set usein mit­taa­vat ja mää­rit­te­le­vät it­se­ään ja toi­si­aan tit­te­leil­lä, omai­suu­del­la ja mai­neel­la. Täs­sä tu­lee nä­ky­viin tai­pu­muk­sem­me it­sek­kyy­teen ja ah­neu­teen. Sel­lais­ta voi­daan hal­vek­sia, joka ei ole an­si­oi­tu­nut tai joka ei ole saa­nut ai­kaan ra­hal­li­ses­ti mer­kit­tä­vää. Sa­lo­mon kal­tais­ta ih­mis­tä ihan­noi­tai­siin tä­nään­kin. Jee­suk­sen oh­jei­ta nou­dat­ta­vaa koh­del­tai­siin kuin kuk­kaa, jota ihas­tel­laan het­ki, mut­ta joka pian hei­te­tään pois.

Mo­net Jee­suk­sen kuu­li­jois­ta eh­kä toi­voi­vat ole­van­sa vii­sai­ta, rik­kai­ta ja kuu­lui­sia kuin Sa­lo­mo. Näi­den asi­oi­den va­raan elä­mä oli­si help­po ra­ken­taa. Sa­lo­mon vii­sau­den ja rik­kau­den si­jaan Jee­sus ke­hot­taa kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja ja ke­don kuk­kia. Lin­nut ei­vät tee työ­tä elan­ton­sa eteen, vaan Luo­ja ruok­kii ne.

Sa­lo­mo ei ol­lut lois­tos­saan­kaan niin vaa­te­tet­tu kuin Ju­ma­lan pu­ke­ma kuk­ka. Kun siis Ju­ma­la an­toi Sa­lo­mol­le lois­toa ja vaa­tet­taa ku­kat, niin ”tot­ta­han hän teis­tä huo­leh­tii, te vä­hä­us­koi­set!” (Matt. 6:26–30.) Mei­dän­kin voi ol­la vai­kea luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon.

Elä­män ta­sa­pai­non et­si­mi­nen

Rik­kau­den ja kuu­lui­suu­den toi­se­na ää­ri­pää­nä pi­de­tään usein vaa­ti­ma­ton­ta elä­män­ta­paa. Van­han tes­ta­men­tin pro­fee­tat ja Jee­suk­sen ope­tuk­set oli­vat mal­le­ja myö­häi­san­tii­kin ai­ka­na muo­tou­tu­neel­le erak­ko­e­lä­mäl­le ja myö­hem­min luos­ta­ri­lai­tok­sel­le. Luos­ta­reis­sa elä­mä py­hi­tet­tiin ar­ki­sis­ta asi­ois­ta huo­leh­ti­mi­sen si­jaan ru­kou­se­lä­mäl­le ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­sel­le (vrt. Matt. 6:25).

Lu­te­ri­lai­suu­des­sa on aja­tel­tu, et­tä era­koi­tu­mi­sen si­jaan ih­mi­nen voi koh­da­ta Ju­ma­lan ja pal­vel­la hän­tä lä­him­mäi­sis­sään. Ju­ma­la on luo­nut ih­mi­sen elä­mään tois­ten kans­sa (1. Moos. 2:18). Voi­sim­me kui­ten­kin op­pia luos­ta­rien vaa­ti­mat­to­muu­des­ta. Ih­mi­sen elä­mä on ar­vo­kas ja ih­mi­sel­le kuu­luu ih­mi­sar­vo myös ta­lou­del­li­ses­ti vaa­ti­mat­to­mas­sa ti­lan­tees­sa, ku­ten köy­hyy­des­sä, van­huu­des­sa tai työt­tö­myy­den tai sai­rau­den ai­ka­na.

Ny­ky­ään me­di­ta­tii­vis­ten us­kon­to­jen har­joit­ta­mi­nen on yleis­ty­nyt. Näis­sä us­kon­nois­sa hen­gel­lis­tä pää­mää­rää tai ta­sa­pai­noa ta­voi­tel­laan mie­tis­ke­lyn avul­la. Jee­suk­sen vas­taus ta­sa­pai­non ta­voit­te­luun on Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja hä­nen van­hurs­kaan tah­ton­sa et­si­mi­nen (Matt. 6:33).

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan löy­tä­mi­nen

Jee­sus tii­vis­tää pu­heen­sa Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta aja­tuk­seen Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja hä­nen van­hurs­kaan tah­ton­sa et­si­mi­ses­tä. Kun ih­mi­nen löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, hän pää­see ta­sa­pai­noon Ju­ma­lan kans­sa. Paa­va­lin mu­kaan Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on Py­hän Hen­gen vai­kut­ta­maa van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa (Room. 14:17).

Jee­sus opet­taa, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan löy­tä­mi­sen myö­tä ih­mi­nen saa Ju­ma­lal­ta myös kaik­ki ajal­li­set tar­peet (Matt. 6:33). Tä­män neu­von va­raan elä­mä ja suun­ni­tel­mat on tur­val­lis­ta pe­rus­taa.

Jani Muik­ku

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 31.8.2016

Ku­vi­tus­ku­va: Ree­ta Yli­kos­ki

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 6:25–34

Bib­lia

Sen­täh­den sa­non minä teil­le: äl­käät mu­reh­ti­ko hen­ken­ne täh­den, mitä te syöt­te ja mitä te juot­te, ei­kä ruu­miin­ne täh­den, mil­lä te tei­tän­ne ver­hoot­te. Ei­kö hen­ki enem­pi ole kuin ruo­ka? Ja ruu­mis pa­rem­pi kuin vaa­te? Kat­so­kaat tai­vaan lin­tu­ja, ei he kyl­vä ei­kä nii­tä, ei myös ko­koa rii­heen, ja tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii hei­dät. Et­te­kö te pal­joa enem­pi ole kuin he? Mut­ta kuka teis­tä voi su­rul­lan­sa li­sä­tä yh­den kyy­nä­rän pi­tuu­del­len­sa? Ja mitä te su­ret­te vaat­teis­ta? Kat­so­kaat kuk­ka­sia ke­dol­la, kuin­ka he kas­va­vat: ei he työ­tä tee, ei­kä keh­rää. Kui­ten­kin sa­non minä teil­le, et­tei Sa­lo­mon kai­kes­sa kun­ni­as­san­sa ol­lut niin vaa­te­tet­tu kuin yk­si heis­tä. Jos Ju­ma­la näin vaa­tet­taa pel­lon ruo­hon, joka tä­nä­pä­nä sei­soo ja huo­men­na pät­siin hei­te­tään, ei­kö hän pal­joa enem­min tei­dän sitä tee, te vä­hä­us­koi­set? äl­käät siis su­rul­li­set ol­ko, sa­no­en: mitä me syöm­me, taik­ka mitä me juom­me? Eli mil­lä me mei­täm­me ver­hoom­me? Sil­lä kaik­kia näi­tä pa­ka­nat et­si­vät; sil­lä tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne kyl­lä tie­tää tei­dän kaik­kia näi­tä tar­vit­se­van. Vaan et­si­käät en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­tan­sa, ja niin kaik­ki nä­mät teil­le an­ne­taan. äl­käät sen­täh­den su­re­ko huo­mi­ses­ta päi­väs­tä; sil­lä huo­mi­sel­la päi­väl­lä on suru it­ses­tän­sä. Tyy­ty­kään ku­kin päi­vä su­rul­len­sa.

Raa­mat­tu 1992

”Sen täh­den minä sa­non teil­le: äl­kää huo­leh­ti­ko hen­ges­tän­ne, sii­tä mitä söi­sit­te tai joi­sit­te, äl­kää ruu­miis­tan­ne, sii­tä mil­lä sen vaa­tet­tai­sit­te. Ei­kö hen­ki ole enem­män kuin ruo­ka ja ruu­mis enem­män kuin vaat­teet? Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja: ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne. Ja olet­te­han te pal­jon enem­män ar­voi­sia kuin lin­nut! Kuka teis­tä voi mu­reh­ti­mal­la li­sä­tä elä­män­sä pi­tuut­ta kyy­nä­rän­kään ver­taa? ”Mitä te vaa­te­tuk­ses­ta huo­leh­dit­te! Kat­so­kaa ke­don kuk­kia, kuin­ka ne nou­se­vat maas­ta: ei­vät ne näe vai­vaa ei­vät­kä keh­rää. Minä sa­non teil­le: edes Sa­lo­mo kai­kes­sa lois­tos­saan ei ol­lut niin vaa­te­tet­tu kuin mikä ta­han­sa niis­tä. Kun Ju­ma­la näin pu­kee ke­don ruo­hon, joka tä­nään kas­vaa ja huo­men­na jou­tuu uu­niin, niin tot­ta­han hän teis­tä huo­leh­tii, te vä­hä­us­koi­set! ”äl­kää siis mu­reh­ti­ko: ’Mitä me nyt syöm­me?’ tai ’Mitä me juom­me?’ tai ’Mis­tä me saam­me vaat­teet?’ Tätä kaik­kea pa­ka­nat ta­voit­te­le­vat. Tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne tie­tää kyl­lä, et­tä te tar­vit­set­te kaik­kea tätä. Et­si­kää en­nen kaik­kea Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan, niin teil­le an­ne­taan kaik­ki tä­mä­kin. äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet.