Juha Sep­pä­lä

Kris­tuk­sen kirk­kaus tar­koit­taa Jee­suk­sen ju­ma­lal­lis­ta lois­toa ja kirk­kaut­ta. Se tu­lee il­mi hä­nen seu­ra­kun­nas­saan, kun syn­te­jä saar­na­taan an­teek­si Py­hän Hen­gen kaut­ta ja voi­mas­ta.

Kir­kas­tus­vuo­ren ta­pah­tu­mia en­nen Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa on ku­vat­tu­na Jee­suk­sen pyyn­tö ope­tus­lap­sil­leen. Hän pyy­tää jo­kai­sen ot­ta­maan ris­tin­sä ja seu­raa­maan hän­tä. Hän an­taa myös lu­pauk­sen ai­ko­jen päät­ty­mi­seen liit­ty­en: ”Ih­mi­sen Poi­ka on tu­le­va Isän­sä kirk­kau­des­sa en­ke­lien­sä kans­sa ” (Matt. 16:27). Seu­raa­jat saa­vat kui­ten­kin ko­kea hä­nen kirk­kau­ten­sa jo tääl­lä ajas­sa. Näin ta­pah­tui kol­mel­le ope­tus­lap­sel­le, Pie­ta­ril­le, Jaa­ko­bil­le ja Jo­han­nek­sel­le kor­ke­al­la vuo­rel­la. Kris­tus kir­kas­tui hei­dän näh­ten­sä. Kas­vo­jen kirk­kaus oli kuin au­rin­gon kirk­kaus, ja vaat­teet oli­vat val­ke­at kuin valo.

Van­han lii­ton mat­kaa­jat kir­kas­tus­vuo­rel­la

Ope­tus­lap­sien sil­mien eteen il­mes­tyi­vät myös Moo­ses ja Elia, van­han lii­ton py­hät (Matt. 17:3). Moo­sek­sen­kin kas­vot oli­vat ai­ka­naan lois­ta­neet, kun hän las­keu­tui Sii­nain­vuo­rel­ta mo­lem­mat lii­ton­tau­lut kä­sis­sään. Hä­nen kas­von­sa sä­tei­li­vät, kos­ka hän oli pu­hu­nut Her­ran­sa kans­sa. (2. Moos. 34: 29–30.) Elia on pro­feet­to­jen edus­ta­ja ja pro­feet­to­jen teh­tä­vä­nä oli ju­lis­taa ja pi­tää esil­lä Ju­ma­lan il­moi­tus­ta, va­roit­taa syn­nis­tä sekä joh­dat­taa ih­mi­siä oi­ke­al­le tiel­le, va­loon. Hei­dän toi­min­nas­saan vai­kut­ti Ju­ma­lan voi­ma. Sitä ku­vaa het­ki, jos­sa Elia otet­tiin tu­li­sis­sa vau­nuis­sa tuu­len­pyör­tees­sä suo­raan maas­ta tai­vaa­seen (2. Kun. 2:11). Pie­ta­ri oli kiin­ni ajal­li­sis­sa asi­ois­sa ja oli val­mis te­ke­mään kol­me ma­jaa: Jee­suk­sel­le, Moo­sek­sel­le ja Eli­al­le.

Tämä on hä­nen ra­kas Poi­kan­sa

Pie­ta­rin pu­heen kes­keyt­ti kui­ten­kin ää­ni tai­vaas­ta: ”Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, jo­hon minä olen miel­ty­nyt. Kuul­kaa hän­tä!” (Matt. 17:5.) Vies­ti on tut­tu het­kes­tä, jol­loin Jo­han­nes Kas­ta­ja kas­toi Jee­suk­sen Jor­dan-vir­ral­la. Nyt Ju­ma­lan ää­nen kuu­le­mi­nen vai­kut­ti voi­mal­li­sel­la ta­val­la ope­tus­lap­siin. He kaa­tui­vat maa­han kas­voil­leen. Myö­hem­min Pie­ta­ri kir­jees­sään pa­laa ta­pah­tu­maan ja muis­taa, et­tä hän on omin sil­min näh­nyt Kris­tuk­sen ju­ma­lal­li­sen suu­ruu­den ja kirk­kau­den (2. Piet. 1:16–18). Ju­ma­la osoit­ti tai­vaan kirk­kau­den maan ajal­li­sis­sa ja maal­li­sis­sa asi­ois­sa kiin­ni ole­val­le ih­mi­sel­le. Hän vah­vis­ti ope­tus­las­ten us­koa täl­lä ta­pah­tu­mal­la ja kiin­nit­ti hei­tä yhä lu­jem­min Kris­tuk­seen.

Kai­ken ydin on sa­no­ma Kris­tuk­ses­ta, joka yhä elää Py­hän Hen­gen voi­mas­ta maan ih­mis­ten sy­dä­mis­sä. Kris­tuk­sen kirk­kaus tu­lee yhä il­mi hä­nen seu­ra­kun­nas­saan, joka on hä­nen ruu­miin­sa. Hän vah­vis­ti omi­aan pyy­tä­en hei­tä ot­ta­maan vas­taan Pyhä Hen­ki, jon­ka kaut­ta ja voi­mas­ta syn­te­jä saar­na­taan an­teek­si (Joh. 20: 22–23). Kol­man­nen us­kon­kap­pa­leen se­li­tyk­ses­sä Lut­her ku­vaa, kuin­ka Pyhä Hen­ki koko kris­ti­kun­taa kut­suu, ko­ko­aa, va­lai­see, py­hit­tää ja Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa var­je­lee ai­no­as­sa oi­ke­as­sa us­kos­sa.

Kir­kas­tus­vuo­ri-het­ki tä­nään

Su­run, ah­dis­tuk­sen ja vas­toin­käy­mis­ten het­ki­nä voi saa­da va­loa Ju­ma­lan sa­nas­ta. Esi­mer­kik­si pai­menp­sal­mis­sa ku­va­taan: ”Vaik­ka minä kul­ki­sin pi­me­äs­sä laak­sos­sa, en pel­käi­si mi­tään pa­haa, sil­lä sinä olet mi­nun kans­sa­ni” (Ps. 23:4). Syn­nin pai­na­es­sa Jee­sus lä­hes­tyy val­ta­kun­tan­sa kau­u­ta, ku­ten hän ker­ran lä­hes­tyi hal­vaan­tu­nut­ta: ”Ole roh­ke­al­la mie­lel­lä, poi­ka­ni, si­nun syn­ti­si an­ne­taan an­teek­si” (Matt. 9:2). Kir­kas­tus­vuo­ri-het­ki on tot­ta täs­sä ja nyt. Kat­se siir­tyy ajal­li­ses­ta Kris­tuk­sen kirk­kau­teen, tai­vaal­li­siin.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 17:1–8

Raa­mat­tu 1992: Kuu­den päi­vän ku­lut­tua Jee­sus ot­ti mu­kaan­sa Pie­ta­rin sekä Jaa­ko­bin ja tä­män vel­jen Jo­han­nek­sen ja vei hei­dät kor­ke­al­le vuo­rel­le yk­si­näi­syy­teen. Siel­lä hä­nen ul­ko­muo­ton­sa muut­tui hei­dän näh­ten­sä: hä­nen kas­von­sa lois­ti­vat kuin au­rin­ko ja hä­nen vaat­teen­sa tu­li­vat val­keik­si kuin valo. Sa­mas­sa heil­le il­mes­tyi­vät Moo­ses ja Elia, jot­ka kes­kus­te­li­vat Jee­suk­sen kans­sa. Pie­ta­ri puut­tui pu­hee­seen ja sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Her­ra, on hyvä, et­tä me olem­me tääl­lä. Jos tah­dot, teen tän­ne kol­me ma­jaa: si­nul­le ja Moo­sek­sel­le ja Eli­al­le.” Pie­ta­rin vie­lä pu­hu­es­sa lois­ta­va pil­vi ver­ho­si hei­dät ja pil­ves­tä kuu­lui ää­ni: ”Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, jo­hon minä olen miel­ty­nyt. Kuul­kaa hän­tä!” Kun ope­tus­lap­set kuu­li­vat ää­nen, he heit­täy­tyi­vät maa­han kas­voil­leen suu­ren pe­lon val­las­sa. Mut­ta Jee­sus tuli hei­dän luok­seen, kos­ket­ti hei­tä ja sa­noi: ”Nous­kaa, äl­kää pe­lät­kö.” Ja kun he nos­ti­vat kat­seen­sa, he ei­vät näh­neet ke­tään muu­ta kuin Jee­suk­sen yk­sin.

Bib­lia: Ja kuu­den päi­vän pe­räs­tä ot­ti Je­sus Pie­ta­rin ja Ja­ko­bin ja Jo­han­nek­sen hä­nen vel­jen­sä, ja vei hei­dät eri­nän­sä kor­ki­al­le vuo­rel­le. Ja kir­kas­tet­tiin hei­dän edes­sän­sä, ja hä­nen kas­von­sa pais­ti­vat niin­kuin au­rin­ko, ja hä­nen vaat­teen­sa tu­li­vat val­ki­ak­si niin­kuin val­keus. Ja kat­so, heil­le nä­kyi­vät Mo­ses ja Eli­as, jot­ka pu­hui­vat hä­nen kans­san­sa. Niin vas­ta­si Pie­ta­ri ja sa­noi Je­suk­sel­le: Her­ra, mei­dän on täs­sä hyvä ol­la: jos sinä tah­dot, niin me teem­me tä­hän kol­me ma­jaa, si­nul­le yh­den, ja Mo­sek­sel­le yh­den, ja Eli­aal­le yh­den. Vie­lä hä­nen pu­huis­san­sa, kat­so, pais­ta­va pil­vi ym­pä­ri var­jo­si hei­dät, ja kat­so, ää­ni pil­ves­tä sa­noi: tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, jo­hon­ka minä mie­lis­tyin: kuul­kaat hän­tä. Ja kuin ope­tus­lap­set sen kuu­li­vat, lan­ke­si­vat he kas­voil­len­sa, ja pel­jäs­tyi­vät san­gen ko­vin. Ja Je­sus tuli, ja ru­pe­si hei­hin, ja sa­noi: nous­kaat, ja äl­käät pel­jät­kö. Mut­ta kuin he sil­män­sä nos­ti­vat, ei he ke­tään näh­neet, vaan Je­suk­sen yk­si­nän­sä.