Pek­ka Kai­nua

Jou­lun lap­si syn­tyi maa­il­maan va­pah­ta­maan koko ih­mis­kun­nan syn­nin, kuo­le­man ja vi­hol­li­sen val­las­ta.

Jou­lu­e­van­ke­liu­mi Luuk­kaan mu­kaan lie­nee tu­tuim­pia evan­ke­liu­mi­kir­jo­jen kat­kel­mia. Sen kuu­le­mi­seen liit­tyy pal­jon muis­to­ja jou­lu­kir­kois­ta, jou­lu­a­te­ri­oil­ta, jou­lu­juh­lis­ta ja muu­al­ta.

Tu­tun kat­kel­man alus­sa mää­ri­tel­lään tä­män mer­kit­tä­vän ta­pah­tu­man ajan­koh­taa. Tuo­hon ai­kaan ei ol­lut vie­lä käy­tös­sä ny­kyis­tä vuo­si­lu­kui­hin ja päi­vä­mää­riin pe­rus­tu­vaa ajan­mää­ri­tys­tä. Sik­si ta­pah­tu­mat si­joi­tet­tiin his­to­ri­al­li­seen ai­kaan viit­taa­mal­la hal­lit­si­joi­hin.

Jou­lu­e­van­ke­liu­min ta­pah­tu­mat ta­pah­tui­vat sii­hen ai­kaan, kun kei­sa­ri Au­gus­tus an­toi käs­kyn ve­rol­le­pa­nos­ta. Täs­men­nyk­se­nä vie­lä mai­ni­taan Qui­ri­niuk­sen ol­leen Syy­ri­an käs­kyn­hal­ti­ja­na. Teks­tin kes­ki­ös­sä ei kui­ten­kaan ole kum­pi­kaan edel­lä mai­ni­tuis­ta, vaan pal­jon suu­rem­pi hal­lit­si­ja, rau­han ruh­ti­nas, jou­lun lap­si.

An­ne­tun käs­kyn mu­kaan jo­kai­sen piti mat­kus­taa omaan kau­pun­kiin­sa kir­joit­tau­tu­maan ve­ro­lu­et­te­loon. Näin teki myös kih­la­pa­ri, Joo­sef ja Ma­ria. Joo­sef kuu­lui Daa­vi­din su­kuun, jo­ten he mat­kus­ti­vat Juu­de­an Bet­le­he­miin.

Kau­an odo­tet­tu Mes­si­as

Evan­ke­lis­ta Luu­kas tie­tää ker­toa, et­tä tuo­hon ai­kaan kan­sa oli odo­tuk­sen val­las­sa (Luuk. 3:15). Oli­han en­nus­tet­tua Mes­si­as­ta toi­vot­tu jo pit­kään.

Ju­ma­la an­toi en­nus­tuk­sen Mes­si­aas­ta jo en­sim­mäi­sel­le ih­mis­pa­ril­le syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen. Läpi vuo­si­sa­to­jen pro­fee­tat oli­vat en­nus­ta­neet Mes­si­aan tu­loa. En­nus­tus­ten mu­kaan sen piti ta­pah­tua juu­ri Bet­le­he­mis­sä. ”Sinä Bet­le­hem, sinä Ef­ra­ta, sinä olet pie­nin Juu­dan su­ku­kun­tien jou­kos­sa! Mut­ta si­nun kes­kuu­des­ta­si nou­see Is­ra­e­lil­le hal­lit­si­ja.” (Mii­ka 5:1.)

Bet­le­he­min ma­ja­pai­kas­sa ei ol­lut ti­laa kih­la­pa­ril­le. Ju­ma­lan Poi­ka syn­tyi köy­hiin ja vaa­ti­mat­to­miin puit­tei­siin tal­lin sei­meen.

Ju­ma­lan pe­las­tus­his­to­ri­as­sa ta­pah­tui suu­ri tai­te­koh­ta. Ju­ma­la it­se tuli ih­mi­sek­si. Jo­han­nes evan­ke­liu­mis­saan kir­joit­taa mi­ten ”Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me” (Joh. 1:14).

Nimi Bet­le­hem tar­koit­taa sa­nan­mu­kai­ses­ta lei­vän ta­loa, lei­pä­huo­net­ta. Jee­sus Kris­tus, elä­män lei­pä, tuli ih­mi­sek­si ih­mis­ten kes­kel­le.

Ilo­sa­no­ma köy­hil­le ja hal­vek­si­tuil­le

Moni ai­ka­lai­nen­kaan ei us­ko­nut Jee­suk­sen ole­van Ju­ma­lan Poi­ka. He odot­ti­vat eri­lais­ta Mes­si­as­ta, eh­kä suur­ta ajal­lis­ta hal­lit­si­jaa, joka va­paut­tai­si kan­san­sa. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min alus­sa to­de­taan­kin: ”Hän tuli omien­sa tykö, ja hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan” (Joh. 1:11).

Oli myös nii­tä, jot­ka us­koi­vat. Ke­don pai­me­nil­le en­ke­li il­moit­ti Va­pah­ta­jan syn­ty­mi­ses­tä: ”Äl­kää pe­lät­kö! Minä il­moi­tan teil­le ilo­sa­no­man, suu­ren ilon koko kan­sal­le. Tä­nään on teil­le Daa­vi­din kau­pun­gis­sa syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja. Hän on Kris­tus, Her­ra.” (Luuk. 2:10–11.)

On mer­kil­le­pan­ta­vaa, et­tä tämä maa­il­man­his­to­ri­an yk­si mer­kit­tä­vim­mis­tä vies­teis­tä il­moi­tet­tiin juu­ri pai­me­nil­le. He ei­vät ol­leet tuon ajan yh­teis­kun­nas­sa ko­vin mer­kit­tä­väs­sä ase­mas­sa. Pai­me­net ei­vät kel­van­neet tuol­loin edes to­dis­ta­jik­si oi­keu­den­käyn­nis­sä. Muu­ta juu­ri he, ta­val­li­set pai­men­po­jat, sai­vat to­dis­taa Mes­si­aan syn­ty­mi­sen.

Pai­me­net us­koi­vat Jee­suk­seen

En­ke­lin vies­tin ja tai­vaal­li­sen so­ta­jou­kon ylis­tyk­sen jäl­keen pai­me­net sa­noi­vat toi­sil­leen: ”Nyt Bet­le­he­miin! Siel­lä me nä­em­me sen, mitä on ta­pah­tu­nut, sen, min­kä Her­ra meil­le il­moit­ti.” (Luuk. 2:15.)

Pai­me­net us­koi­vat en­ke­lin sa­nat. He kii­ruh­ti­vat Bet­le­he­miin ja sai­vat näh­dä Ma­ri­an, Joo­se­fin ja lap­sen, joka ma­ka­si sei­mes­sä. Kaik­ki oli juu­ri niin kuin heil­le oli il­moi­tet­tu.

Pai­me­net ylis­ti­vät ja kiit­ti­vät Ju­ma­laa. He ha­lu­si­vat myös ker­toa muil­le sii­tä, mitä oli­vat kuul­leet ja näh­neet.

Us­ko­vai­set ih­mi­set toi­mi­vat pai­men­ten ta­voin, kun he vä­lit­tä­vät sa­no­maa jou­lun lap­ses­ta, Her­ras­ta Jee­suk­ses­ta. Ju­ma­lan Poi­ka syn­tyi maa­il­maan, jot­ta hän voi­si to­teut­taa lä­het­tä­jän­sä tah­don. Jee­sus so­vit­ti ih­mis­ten syn­nit ja lu­nas­ti mei­dät va­paik­si syn­nin, kuo­le­man ja vi­hol­li­sen val­las­ta.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 2:1–20

RAA­MAT­TU 1992: Sii­hen ai­kaan an­toi kei­sa­ri Au­gus­tus käs­kyn, et­tä koko val­ta­kun­nas­sa oli toi­mi­tet­ta­va ve­rol­le­pa­no. Tämä ve­rol­le­pa­no oli en­sim­mäi­nen ja ta­pah­tui Qui­ri­niuk­sen ol­les­sa Syy­ri­an käs­kyn­hal­ti­ja­na. Kaik­ki me­ni­vät kir­joit­tau­tu­maan ve­ro­lu­et­te­loon, ku­kin omaan kau­pun­kiin­sa.

Niin myös Joo­sef läh­ti Ga­li­le­as­ta, Na­sa­re­tin kau­pun­gis­ta, ja meni ve­rol­le­pa­noa var­ten Juu­de­aan, Daa­vi­din kau­pun­kiin Bet­le­he­miin, sil­lä hän kuu­lui Daa­vi­din su­kuun. Hän läh­ti sin­ne yh­des­sä kih­lat­tun­sa Ma­ri­an kans­sa, joka odot­ti las­ta. Hei­dän siel­lä ol­les­saan tuli Ma­ri­an syn­nyt­tä­mi­sen ai­ka, ja hän syn­nyt­ti po­jan, esi­koi­sen­sa. Hän ka­pa­loi lap­sen ja pani hä­net sei­meen, kos­ka heil­le ei ol­lut ti­laa ma­ja­pai­kas­sa.

Sil­lä seu­dul­la oli pai­me­nia yöl­lä ul­ko­na var­ti­oi­mas­sa lau­maan­sa. Yh­täk­kiä hei­dän edes­sään sei­soi Her­ran en­ke­li ja Her­ran kirk­kaus ym­pä­röi hei­dät. Pel­ko val­ta­si pai­me­net, mut­ta en­ke­li sa­noi heil­le: ”Äl­kää pe­lät­kö! Minä il­moi­tan teil­le ilo­sa­no­man, suu­ren ilon koko kan­sal­le. Tä­nään on teil­le Daa­vi­din kau­pun­gis­sa syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja. Hän on Kris­tus, Her­ra. Tämä on merk­ki­nä teil­le: te löy­dät­te lap­sen, joka ma­kaa ka­pa­loi­tu­na sei­mes­sä.” Ja sa­mal­la het­kel­lä oli en­ke­lin ym­pä­ril­lä suu­ri tai­vaal­li­nen so­ta­jouk­ko, joka ylis­ti Ju­ma­laa sa­no­en: – Ju­ma­lan on kun­nia kor­keuk­sis­sa, maan pääl­lä rau­ha ih­mi­sil­lä, joi­ta hän ra­kas­taa.

Kun en­ke­lit oli­vat men­neet ta­kai­sin tai­vaa­seen, pai­me­net sa­noi­vat toi­sil­leen: ”Nyt Bet­le­he­miin! Siel­lä me nä­em­me sen, mitä on ta­pah­tu­nut, sen, min­kä Her­ra meil­le il­moit­ti.” He läh­ti­vät kii­rees­ti ja löy­si­vät Ma­ri­an ja Joo­se­fin ja lap­sen, joka ma­ka­si sei­mes­sä. Tä­män näh­des­sään he ker­toi­vat, mitä heil­le oli lap­ses­ta sa­not­tu. Kaik­ki, jot­ka kuu­li­vat pai­men­ten sa­nat, oli­vat ih­meis­sään. Mut­ta Ma­ria kät­ki sy­dä­meen­sä kai­ken, mitä oli ta­pah­tu­nut, ja tut­kis­te­li sitä.

Pai­me­net pa­la­si­vat kiit­tä­en ja ylis­tä­en Ju­ma­laa sii­tä, mitä oli­vat kuul­leet ja näh­neet. Kaik­ki oli juu­ri niin kuin heil­le oli sa­not­tu.