Har­ri Vä­hä­jylk­kä

Ju­ma­lan an­ta­ma kut­su­mus ei ol­lut Jo­han­nes Kas­ta­jal­le help­po. Us­kon­sa täh­den hän oli kui­ten­kin osal­li­nen suu­rim­mas­ta siu­nauk­ses­ta, jon­ka ih­mi­nen voi saa­da: ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.

Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee? Tätä ky­sy­mys­tä poh­ti­vat mo­net niis­tä ih­mi­sis­tä, jot­ka tun­si­vat Jo­han­nes Kas­ta­jan syn­ty­mään ja ni­me­nan­toon liit­ty­vät ih­meel­li­set ta­pah­tu­mat. Evan­ke­lis­ta to­te­aa, et­tä asi­as­ta pu­hut­tiin ”laa­jal­ti Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la”.

On luon­nol­lis­ta, et­tä mo­net van­hem­mat ky­se­le­vät sa­maa ky­sy­mys­tä oman pie­no­kai­sen ää­rel­lä. Jo­han­nes Kas­ta­jan koh­dal­la tä­hän ky­sy­myk­seen oli eri­tyi­nen syy. Ylei­ses­ti ym­mär­ret­tiin, et­tä ”Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään”.

Tien­rai­vaa­ja ja edel­lä­kä­vi­jä

Jo­han­nes Kas­ta­jan elä­mään liit­tyi poik­keuk­sel­li­sia asi­oi­ta jo en­nen syn­ty­mää. Ol­les­saan Her­ran temp­pe­lis­sä toi­mit­ta­mas­sa suit­su­tu­suh­ria Jo­han­nek­sen isä, pap­pi Sa­ka­ri­as, koh­ta­si en­ke­lin. En­ke­li ker­toi tu­le­val­le isäl­le, et­tä tu­le­va lap­si on ”suu­ri Ju­ma­lan mies” ja ”jo äi­tin­sä koh­dus­ta täyn­nä Py­hää Hen­keä”.

Sa­ka­ri­aan re­ak­ti­os­sa nä­em­me jär­jen tuo­mat epäi­lyk­set Ju­ma­lan ih­mei­den ää­rel­lä. Sa­ka­ri­as my­kis­tyi, kos­ka hän ei us­ko­nut en­ke­lin vies­tiä. Vas­ta lap­sen ni­me­nan­non yh­tey­des­sä isän pu­he­ky­ky pa­la­si. Hän il­moit­taa lap­sen­sa ni­mek­si Jo­han­nes, joka mer­kit­see ”Ju­ma­la on ar­mol­li­nen”. Ju­ma­la oli ar­mol­li­nen myös us­kos­saan heik­koa Sa­ka­ri­as­ta koh­taan.

Ju­ma­lan Py­hän Hen­gen voi­ma nä­kyi Jo­han­nek­sen elä­mäs­sä mo­nin ta­voin. Ju­ma­la oli va­lin­nut hä­net van­han lii­ton vii­mei­sek­si pro­fee­tak­si en­nen lu­vat­tua Mes­si­as­ta. Tä­hän teh­tä­vään Ju­ma­la va­rus­ti Jo­han­nek­sen omal­la voi­mal­laan. Ih­mi­set ih­met­te­li­vät ja tu­li­vat kat­so­maan erä­maan pro­feet­taa. Jo­han­nek­sen voi­ma ei ol­lut hä­nen omaa voi­maan­sa. Ih­meet, jot­ka liit­tyi­vät hä­nen omaan elä­mään­sä ja voi­ma­kas pa­ran­nus­saar­na pal­ve­li­vat Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­maa. Jo­han­nes toi­mi tien­rai­vaa­ja­na ja edel­lä­kä­vi­jä­nä lu­va­tul­le Mes­si­aal­le, Jee­suk­sel­le.

Vah­va esi­ku­va

Jee­sus, Ju­ma­lan Poi­ka, an­toi it­se Jo­han­nek­ses­ta ih­meel­li­sen lau­sun­non. Jee­sus to­te­si, et­tä ”yk­si­kään nai­ses­ta syn­ty­nyt ei ole Jo­han­nes­ta suu­rem­pi” (Luuk. 7:28). Jo­han­nes ei kui­ten­kaan ol­lut Ju­ma­lan pe­las­tus­jär­jes­tyk­ses­sä tois­ten ylä­puo­lel­la. Jee­sus jat­koi, et­tä ”kaik­kein vä­häi­sin, joka on Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, on suu­rem­pi kuin hän.”

Jo­han­nek­sen oma kel­vol­li­suus Ju­ma­lan edes­sä ei pe­rus­tu­nut hä­nen teh­tä­vään­sä, vaan Ju­ma­lan ar­moon Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Jo­han­nek­sen esi­merk­ki osoit­taa, et­tä Ju­ma­lan an­ta­man kut­su­mus­teh­tä­vän hoi­ta­mi­nen ei pe­las­ta, vaan us­kon kaut­ta saa­tu van­hurs­kaus. Tämä van­hurs­kaus puo­les­taan on vain Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.

Jo­han­nek­sen elä­mäs­sä on pal­jon esi­ku­val­lis­ta ja vah­vaa. Hän an­toi elä­män­sä Ju­ma­lan käyt­töön ja suos­tui kut­su­muk­seen­sa. Vaik­ka Jo­han­nek­sel­la it­sel­lään oli pal­jon ope­tus­lap­sia, hän ke­hot­ti seu­raa­maan Jee­sus­ta, Mes­si­as­ta. Hän kiel­si sen, et­tä oli­si it­se lu­vat­tu Mes­si­as. Voi­man ja ha­lun tä­hän kaik­keen Jo­han­nes sai Ju­ma­lal­ta.

Jee­suk­sen seu­ras­sa pro­feet­ta ja ”suu­ri Ju­ma­lan mies” Jo­han­nes tun­si kui­ten­kin oman kel­vot­to­muu­ten­sa ja pie­nuu­ten­sa. Hän to­te­si, et­tä ei ole kel­vol­li­nen edes avaa­maan Jee­suk­sen ken­kien nau­ho­ja (Luuk. 3:16).

In­hi­mil­li­nen epäi­li­jä

Ju­ma­lan an­ta­ma kut­su­mus ei ol­lut Jo­han­nek­sel­le ai­na help­po. Tuol­loin, ku­ten tä­nään­kin, on pal­jon nii­tä, jot­ka ei­vät kes­tä kuul­la Ju­ma­lan tah­don ja to­tuu­den ään­tä. Ih­mis­ten on hel­pom­pi kuun­nel­la nii­tä, jot­ka muun­te­le­vat tätä to­tuut­ta ih­mis­ten mie­len ja hei­dän ha­lu­jen­sa mu­kaan.

Nuh­del­tu­aan syn­tie­lä­mäs­tä ai­kan­sa hal­lit­si­jaa, He­ro­des­ta, Jo­han­nes jou­tui van­keu­teen. Siel­lä sie­lun­vi­hol­li­nen sai hä­net suu­riin epäi­lyk­siin. Lä­he­tet­ty­ään ope­tus­lap­si­aan Jee­suk­sen luo Jo­han­nes sai pa­luu­pos­tis­sa Va­pah­ta­jal­ta hy­viä ter­vei­siä. Jee­sus pyy­si ker­to­maan Ju­ma­lan te­ois­ta, jot­ka nä­ky­vät hä­nen toi­min­nas­saan ja roh­kai­si lo­puk­si: ”Au­tu­as se, joka ei mi­nua tor­ju” (Matt. 11:6).

Jo­han­nek­sen in­hi­mil­li­syys tuo hä­net lä­hel­le mei­tä jo­kais­ta. Voim­me sa­mais­tua Jo­han­nek­sen epäi­lyk­siin ja ko­et­te­le­muk­siin. Hä­nen ko­ke­man­sa ris­ti Jee­suk­sen täh­den on mo­nel­la mit­ta­ril­la ras­kaam­pi kuin omam­me. Jo­han­nes kär­si kuo­le­man us­kon­sa ja us­kon­saar­nan­sa täh­den.

Tuon us­kon­sa täh­den hän oli osal­li­nen suu­rim­mas­ta siu­nauk­ses­ta, jon­ka ih­mi­nen voi saa­da, ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa. Tä­män siu­nauk­sen saa­vat kaik­ki Ju­ma­lan omat ai­ko­jen lo­pul­la.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 1:57–66

Raa­mat­tu 1992: Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan. Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: ”Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes.” Toi­set sa­noi­vat: ”Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä.” He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät. Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja hän puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa. Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: ”Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?” Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.

Bib­lia: Mut­ta Eli­sa­be­tin syn­nyt­tä­mi­sen ai­ka täy­tet­tiin, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Ja hä­nen ky­läl­li­sen­sä ja lan­kon­sa kuu­li­vat, et­tä Her­ra oli teh­nyt suu­ren lau­piu­den hä­nen kans­san­sa, ja he iloit­si­vat hä­nen kans­san­sa. Ja ta­pah­tui kah­dek­san­te­na päi­vä­nä, et­tä he tu­li­vat las­ta ym­pä­ri­leik­kaa­maan, ja kut­sui­vat hä­nen isän­sä ni­mel­tä Sa­ka­ri­as. Niin vas­ta­si hä­nen äi­tin­sä ja sa­noi: ei suin­kaan; vaan hän pi­tää kut­sut­ta­man Jo­han­nes. Ja he sa­noi­vat hä­nel­le: ei ole ke­tään si­nun su­ku­kun­nas­sas, joka kut­su­taan sil­lä ni­mel­lä. Niin he viit­ta­si­vat hä­nen isäl­len­sä, mik­si hän tah­toi hä­nen ni­mit­tää. Ja hän anoi tau­lua ja kir­joit­ti: Jo­han­nes on hä­nen ni­men­sä. Ja kaik­ki ih­met­te­li­vät. Niin koh­ta au­ke­ni hä­nen suun­sa ja hä­nen kie­len­sä, ja pu­hui kiit­täin Ju­ma­laa. Ja pel­ko tuli kaik­kein hei­dän ky­läl­lis­ten­sä pääl­le, ja kai­kis­sa Juu­de­an mä­ki­ky­lis­sä il­moi­tet­tiin kaik­ki nämä sa­nat. Ja kaik­ki , jot­ka tä­män kuu­li­vat, pa­ni­vat sy­dä­miin­sä, sa­no­en: min­käs luu­let täs­tä lap­ses­ta tu­le­van? Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen kans­saan.